banneri

Onko neitokakadu älykäs? Mitä ylipäänsä on älykkyys tai tunteet? Mitä on antropomorfismi ja mitä haittoja voi seurata inhimillistämisestä? Saatko sinä jalkasi niskasi taakse? Miten neitokakadu suoriutui esinepysyvyyskokeesta? Osaako neitokakadu rakastaa? Pohtiva kirjoitus lintujen älykkyydestä ja siitä, voiko neitokakadua sanoa älykkääksi eläimeksi.

Älykkyydellä tarkoitetaan yksilön kykyä oppia ja sopeutua tilanteisiin. Sen määritelmästä on erimielisyyksiä, mutta yleisesti älykkyyteen liittyy kykeneväisyys uusien asioiden oppimiseen ja omaksumiseen, johtopäätösten tekemiseen, ongelmanratkaisuun ja abstraktien asioiden tiedostamiseen. Arkikielessä ihminen katsoo liian usein, että mitä lähempänä eläimen toiminta on ihmisen toimintaa, sitä älykkäämpi se on. Älykkyyttä on kuitenkin erilaista ja näin on kehitetty myös erilaisia älykkyysteorioita. Howard Gardnerin moniälykkyysteoria jakaa älykkyyden jopa seitsemään eri osa-alueeseen: kielelliseen, matemaattis-loogiseen, musiikilliseen, avaruudelliseen ja visuaaliseen, liikunnal

liseen, intrapsyykkiseen ja interpsyykkiseen, eli sosiaaliseen älykkyyteen. Myöhemmin Gardner lisäsi teoriaansa kahdeksanneksi luonnon ymmärtämisen kyvyn.

Papukaijojen kohdalla älykkyyden merkkinä on pidetty yleisellä tasolla aivan liian usein vain niiden matkimistaitoja, vaikka huomioon tulisi ottaa myös muut osa-alueet, kuten kykeneväisyys emotionaaliseen ilmaisuun ja abstraktien käsitteiden ymmärtämiseen. Suurten papukaijojen on kuitenkin tieteellisesti todettu olevan monilla saroilla äärimmäisen älykkäitä.

Vaikka suurempien sukulaistensa älykkyydestä on paljonkin näyttöä, tuntuvat neitokakaduista tehdyt vastaavat tutkimukset olevan kiven takana. Uusien koulutusmetodien myötä ihmisten käsitykset lajin päänsisäisestä maailmasta ja kyvykkyydestä ovat muuttuneet huimasti. Koska tieteellistä näyttöä on niukasti, aihetta on parasta lähestyä erilaisten esimerkkitapausten kautta. Esimerkit eivät välttämättä todista yhtään mitään yksilöllistä tasoa kauemmas, mutta ne totisesti antavat ajattelemisen aihetta. Lajikohtaisten käyttäytymismallien lisäksi huomio kannattaa kiinnittää myös käyttäytymisen muuntelevuuteen.

”Neitokakadut ovat tyhmiä”

Parakiittien älykkyyttä on jonkin verran väheksytty lintuharrastajien keskuudessa. Jotkut suuremmat papukaijat hyvin todennäköisesti ovatkin keskimäärin kykeneväisempiä monilla älykkyyden saroilla, mutta tyhmäksi neitokakadua ei mitenkään voi sanoa. Silti jotkut sanovat.

Tarina tämän väheksynnän taustalla lie vanhoissa koulutusmetodeissa, jotka tuntuvat toimivan näiden säpsähteleväisten lajien kohdalla vielä huonommin kuin suurempien papukaijojen kanssa. Asenne on ollut se, että nämä ”helpot” lajit antavat enemmän anteeksi kuin suuret papukaijat, koska pienet lajit eivät ole tarpeeksi älykkäitä kehittääkseen sen suurempia traumoja. Totuus on kuitenkin se, että neitokakadu muistaa hyvin pitkään ihmisistä saamansa huonot kokemukset ja reagoi niihin herkästi. Koska neitokakadu on petoja vastaan heikko, se valitsee mieluummin pakenemisen kuin taistelemisen; pakeneminen johtaa varmemmin selviämiseen. Jos omistaja on saattanut lintunsa kerran järjettömään pelkotilaan ja paniikkiin vaikka jahtaamalla, ei kesyys ehkä koskaan voi nousta koko potentiaaliinsa.

Parakiiteilla yleistä on se, ettei niiden käytös ole samalla tavalla ihmisen kaltaista kuin muutamilla suuremmilla papukaijalajeilla. Näin ollen niiden on vaikeampaa oppia tulkitsemaan ihmistä - ja ihmisten niitä. Olen havainnut, että minun on huomattavasti helpompi matkia harmaapapukaijani päästämiä "luonnonmukaisia" ääniä kuin neitokakadujeni. Samoin eleet näillä lajeilla ovat aivan toista luokkaa. Neitokakaduilla on muiden parakiiteiksi laskettavien lintujen tavoin yhä voimakkaana piirteenä nykivä lintumainen liike, siinä missä harmaapapukaijan liikkeet ovat hitaan rauhallisia. Liikkeen rauhallinen laatu muistuttaa enemmän ihmisten liikkeen laatua, joten siihen on helpompi samastua. Sen kärryillä on ikään kuin helpompi pysyä.

Eräällä nettipalstalla käytiin keskustelu siitä, onko neitokakadu tyhmä, koska se ei pidä ruokaa jalassaan suurempien kakadujen tapaan. Tyhmyydellä ja jalan käyttämisellä ei ole neitokakadun kohdalla mitään tekemistä toistensa kanssa. Neitokakadu on maassa ruokaileva siemensyöjä, eikä sen tarvitse pidellä ravintoaan jalassaan. Tästä taidosta ei ole neitokakadulle luontaisesti hyötyä, eikä se ole olennainen osa sen ruokailutottumuksia, toisin kuin vaikkapa hedelmiä ruokavaliossaan käyttäville lajeille, joille on kannattavaa osata pitää ruokapalasta kiinni. Kuitenkin neitokakadut kykenevät oppimaan tämänkin taidon. Moni oppii tarttumaan jalallaan hirssiin ja sen jälkeen oppii nostamaan myös muita esineitä tai ruokapaloja. Voinen siis väittää, että neitokakadu on pikemminkin fiksu, kun kykenee opettelemaan tavan, joka ei ole sille kovin luontainen. Osittain taito näyttäisi kulkevan myös suvussa. Lisäksi siihen vaikuttaa yksilön jalan rakenne. Jalkaansa näyttäisivät käyttävän erityisesti vahvajalkaiset neitokakadut, joilla on paksut varpaat.

Sama pätee kiipeilyyn. Eräs neitokakaduistani, Lilla, on hyvin vankkarakenteinen. Sillä on tapana toisinaan roikkua yhdellä jalalla katosta tai seinästä ja syödä samalla hirssiä tai siemenkelloa. Lilla käyttää erityisen vahvaa fysiikkaansa hyväksi kaikenlaisessa liikkumisessa ja kykenee helposti joustamaan itsensä mitä ihmeellisimpiin asentoihin. Totuus on se, että neitokakadulla on erilainen fysiikka kuin vaikkapa molukkienkakadulla. Se, mikä on suurelle papukaijalle helppoa sen vankkarakenteisuuden vuoksi, saattaa olla neitokakadulle fysiologinen mahdottomuus. Onko ihminen tyhmä yksilö, jos ei saa jalkaansa niskansa taakse? Ei voida odottaa, että lintu tekee jotakin sellaista, mihin se ei ole rakenteellisesti kykeneväinen.

Toinen syy väheksynnälle on neitokakadun heikonlaisessa matkimiskyvyssä. Pitää paikkansa, että puhumisen saralla neitokakadu häviää monelle muulle lajille. Nekin yksilöt, jotka oppivat matkimaan, puhuvat usein epäselvästi. Epäselvä puhe toisaalta on jälleen kerran todennäköisesti pikemminkin rakenteellinen kuin älyllinen ongelma. Neitokakadut eivät ole antaneet myöskään viitteitä kykeneväisyydestä ymmärtää sanomaansa. Vaikka sanat joskus sisältävätkin tilannetajua, eivät neitokakadut esimerkiksi kerro sanoin päivän tapahtumista tai tulevista aikeistaan. Toistaiseksi neitokakadujen puhe on vain viittaus kielellisiin valmiuksiin.

Eräs papukaijaharrastaja totesi neitokakadun hankkimista harkitsevalle aloittelijalle kerran seuraavasti: ”Ei kannata hankkia neitokakadua, jos haluat linnun, joka osaa tehdä jotain muutakin kuin istua sormella.” Syy näihin sanoihin oli harrastajan oma kokemus. Hän oli omistanut kaksi villiä aikuista lintua, jotka eivät kesyyntyneet ja jotka huusivat usein. Se, että aikuinen pariskunta ei ole kesyyntynyt, ei tarkoita suinkaan, että laji olisi tyhmä tai kykenemätön oppimaan. Jotkut kouluttajat kun saavat parvellisen neitokakadujaan pyörimään, nostamaan esineen ja viemään sen haluttuun paikkaan, matkimaan, kesyyntymään, tulemaan kädelle ja tekemään vaikka mitä. Herääkin kysymys. Kummalla on älyllisiä puutteita: neitokakadulla, joka ei ole oppinut tekemään, mitä sen on haluttu tekevän, vaiko kouluttajalla, joka ei osaa opettaa mitään yhdellekään neitokakadulle?

Sanaton viestintä

Tietynlaisen toiminnan laukaisevia ärsykkeitä kutsutaan avainärsykkeiksi. Avainärsykkeitä voivat olla esimerkiksi tietynlaiset värit, hajut, valot, kuviot, liikeradat tai niiden yhdistelmät. Esimerkiksi munat ovat haudonnan laukaiseva avainärsyke. Sokeatkin linnunpoikaset joko kurottavat kaulaansa tai esittävät uhkauksia, kun pesäkolo tärähtää edes hivenen. Tämä tärähdys toimii avainärsykkeenä.

Keskinäisessä viestinnässä käytettyjä avainärsykkeitä kutsutaan signaaleiksi. Signaalit ovat sanattomia viestejä, joita antavat niin ihmiset kuin eläimetkin. Signaalit ovat yleensä tiedostamattomia tai vaikeasti kontrolloitavissa. Myös ihmiset käyttävät niitä yleensä tiedostamattaan:

Olimme tuttavapiirin kanssa leipomassa lettuja, joita varten oli vatkattava kermavaahtoa. Eräs tuttavistani sai tämän vatkaamisen tehtäväkseen. Toinen tuttava taas koki, että ensimmäinen tuttava vatkasi kermavaahtoa väärin, joten kävi neuvomassa, kuinka homma tulisi tehdä. Vatkaaja vastasi myöntyvästi ja teki työtä käskettyä sen suuremmin ilmehtimättä, mutta jokainen huoneessa tajusi, että vatkaaja ärtyi siitä, että hänen työhönsä puututtiin. Oliko se kenties pieni nykäisevä päänliike vai suupielten kiristyminen – mutta niinkin hienovaraiset signaalit kielivät kaikille toisen yksilön mielentilasta.

Koiraan useat kosiomenot toimivat todennäköisesti valmistavana signaalina, eli niiden vaikutus tulee esiin vähitellen naaraassa. Kun nämä valmistavat signaalit ovat ikään kuin kypsyttäneet naaraan, voi kosinta toimia jonakin kertana suorana, ns. katkaisevana signaalina, joka johtaa laukaisee koiraan paritteluhalun ja johtaa aktiin. Teoria kuitenkin on uupuva, kun ajatellaan pareja, jotka ovat tunteneet vartin ja alkavat sitten jo pariutua, muodostaen heti voimakkaan siteen. Uhkaavat signaalit ovat sitä voimakkaampia, mitä voimakkaammasta uhkauksesta on kyse. Pahimmassa tapauksessa neitokakadu murisee. Ihmisen on helppo tulkita monia uhkaavia eleitä, sillä niin on tarkoitettukin. Uhkaavista signaaleista ei olisi hyötyä, elleivät ne kykenisi ulottumaan lajimuurien yli.

Töyhtö on erittäin voimakas signaali erityisesti itsevarmuuden kuvaajana. Mitä alemmas töyhtö laskee, sitä suurempaa epävarmuutta ja pelokkuutta se ilmentää. Tulkinta ei saa olla kuitenkaan yksiselitteinen, sillä ratkaisevaa on se, mitä muita signaaleita lintu esittää samanaikaisesti. Juuri erilaiset signaalit vaikeuttavat älykkyyden tutkimista. Ihmisen on oltava erittäin varovainen, ettei tulkitse lintujen signaaleita liiaksi inhimillistäen. Se, mikä on meille merkki luottamuksesta, voi eläimelle merkitä uhkausta.

Miksi kesy neitokakadu tuntuu älykkäämmältä kuin villi?

Kun kysyn vierailtani, minkä linnuistani he arvelisivat olevan älykkäimpiä, vieraat nimeävät poikkeuksetta käsiruokitut lintuni. Syy tähän on hyvin selkeä. Ihmisen kasvattamat yksilöt ovat ottaneet keinoemoistaan mallia, joten esimerkiksi ihmisen ilmeiden tulkitseminen on niille paljon helpompaa. Kun ihminen sitten tulkitsee ihmismäisemmät eleet älykkyydeksi, jää kesyttämättömistä neitokakaduista kuva tyhjästä kuoresta. Se ei tietenkään ole totuus. Näillä villeillä linnuilla ei vain ole tarvetta kommunikoida niille luonnottomin tavoin. Jos mikään ei motivoi lintua ottamaan kontaktia ihmiseen, lintu ei näin myöskään tee.

Tutkimusten mukaan linnut eivät seuraa paljoa silmien asentoja, sillä monilla lajeilla iiriksen tummuus on todella lähellä pupillia, jolloin silmät jäävät ilmeettömämmiksi. Sen sijaan naakat, joilla on aikuisina vaalea iiris, tulkitsevat enemmän myös katsetta (Biologia, Elämä). Väitän, että samasta syystä ihmisen kasvattamat neitokakadut oppivat ”keinoemojensa” ilmeikkäistä silmistä aivan uudenlaisia signaaleita. Samalla lajille ominaisten eleiden harjoittaminen voi kärsiä. Tällä voi olla merkitystä myös sen suhteen, että käsiruokitut neitokakadut menestyvät keskimäärin huonommin luodessaan sosiaalisia kontakteja muihin neitokakaduihin. Ihmiset kun eivät pahemmin opeta poskikarvojen käyttämistä kommunikaation välineenä.

Toisaalta käsiruokinnan vaikutukset todistavat sen, että kaikki käyttäytyminen ei ole vaistonvaraista, vaan eritoten sosialisointi on osittain opittua. Käyttäytymismuodot voivat olla geeneissä, mutta niitä on mahdollista muokata. Tätä tukee myös se, että siementen nokkiminen alkaa vaistonvaraisesti niin käsiruokituilla kuin emojen kasvattamillakin neitokakaduilla, mutta vasta harjoittelun myötä siemenet opitaan poimimaan ja kuorimaan. Käsiruokitut oppivat tämän usein myöhemmin kuin emojen kasvatit, joten voidaan olettaa, että poikaset saavat emoiltaan mallia tämän toiminnan opettelemiseen. Opettelemista kannustaa palkkio, joka seuraa onnistumista siemenen käsittelyssä. Tämä on luonnollista ehdollistumista.

Joskus poikkeuksellisissa tilanteissa villi lintu saattaa kokea tarpeelliseksi ottaa kontaktia ihmiseen. Esimerkkitilanne on ensimmäisiltä kasvatusvuosiltani, kun dominoiva hopea -pariskuntani sai ensimmäiset poikasensa. Emot olivat aina olleet todella arkoja. Kaksi poikasta oli kuoriutunut ja yksi odotti vielä munassa. Olin noteerannut naaraan kylpevän usein päivän aikana ja koettanut suihkutella sitä. Jossakin vaiheessa iltaa Delirium, hopeakoiras, lensi huoneen poikki työpöytäni luo, aivan kasvojeni edestä. Se ei ollut koskaan ennen tullut niin lähelle. Pistin teon aluksi jonkin oikun piikkiin, mutta sitten koiras toisti tekonsa. Kolmannella kerralla se laskeutui työpöytäni hyllytasolle ja päästi kimakan kirkaisun tuijottaen minua tummilla silmillään. Kohotin katseeni, jolloin koiras lensi läheisen kaapin avonaiselle ovelle, kääntyi suuntaani ja kirkaisi uudelleen. Nousin epäröiden ylös, jolloin koiras kääntyi ja lennähti läheisen varahäkin katolle. Olin paikoillani, jolloin koiras kiljaisi jälleen. Astuin muutaman askeleen, kunnes olin aivan koiraan luona. Se odotti, kunnes olin sen kohdalla. Se kääntyi jälleen – eikä laisinkaan hätäisesti, vaan pikemminkin määrätietoisesti – ja lensi pesimähäkin luokse, jossa se kiljaisi uudelleen oli kuin se olisi tahtonut varmistaa, että huomioni oli häkin suunnassa. Se kapusi vesikupin päälle, kohdisti katseensa minuun, nokkaisi kerran metallikuppia ja tuijotti minua jälleen. Uteliaisuuttani kurkistin kuppiin: se oli tyhjä. Kylpysessiot ja pesimäaikana tapahtuva runsas juominen olivat ehtineet tyhjentää kupin päivän aikana niin, että pohjalla oli enää hyvin ohut kerros vettä. Puhdistin ja täytin kupin, jolloin emot joivat siitä. Sitten tarjosin naaraalle suihkuttelua, jonka se otti nautiskellen vastaan. Koiraan käytös oli niin hämmästyttävän loogista, että tapahtuman jälkeen olen osannut katsoa sen tummia silmiä hivenen syvemmälle.

Matemaattis-looginen älykkyys ja työkalut

Matemaattis-loogisella älykkyydellä tarkoitetaan laskemisen lisäksi myös päättely- ja ongelmanratkaisukykyä. Neitokakadun tarkkaa laskutaitoa ei ole määritelty. Jonkinlainen taito niillä silti on selkeästi, sillä naaras, jonka pesästä otetaan pois tietty määrä munia, saattaa munia puuttuvan määrän verran uusia munia. Samoin naaras, joka ei ole vielä muninut kaikkia muniaan, saattaa munia tavallista vähemmän, jos pesään laitetaan ylimääräisiä munia. Tästä voisi päätellä, että neitokakadu kykenisi laskemaan vähintään viiteen, mutta mahdollisesti myös paljon pitemmällekin. Munien tunnistamisen suhteen neitokakaduvanhemmista löytyy paljon yksilöllistä vaihtelua. Jotkut vanhemmista tunnistavat keinomunat oikeista ja vierittävät ne jopa pois pesästä.

Päättelykyvystä kertoo puolestaan erilainen ongelmanratkaisu ja kyky ehdollistumiseen, esimerkiksi naksuttimen ääneen. Neitokakadut tarvitsevat myös aivojumppaa ja nauttivat makupalojen etsimisestä piilopaikoista. Sen sijaan työkaluja harva neitokakadu hoksaa käyttää, eikä se fyysiset rajoitteet huomioon ottaen tunnu olevan aivan yhtä luonnollista sirorakenteiselle neitokakadulle. Eräänlaisia poikkeuksiakin löytyy silti paljon. Monet neitokakadut oppivat käyttämään häkin pinnoja tai muita ulokkeita tukena kuorittaville siemenille. Ilmeisesti rapsutukset toimivat tarpeeksi hyvänä syynä käyttää työkaluja. Eräs pariskunta oppi käyttämään hirssintähkää rapsutusvälineenä. Useampi tapaus on hoksannut käyttää pudonneita sulkia apuna hellimisessä. Anni Pohjan Devil-niminen neitokakadu oppi saamaan rapsutuksia vanhemmalta koiraalta ovelaa kautta. Devil meni sen paikan alle, jossa toinen koiras tapasi sukia itseään, jolloin sukivan koiraan pyrstö rapsutti sopivasti Devilin niskaa. Tavallisiin rapsutuspyyntöihin kun tämä vanhempi koiras ei suostunut.

Esinepysyvyyskoe

Tohtori Irene M. Pepperberg, joka tunnetaan parhaiten harmaapapukaija Alexin kouluttamisesta, tutki Mildred S. Funkin kanssa lintujen esinepysyvyyttä. Esinepysyvyydellä tarkoitetaan ymmärrystä siitä, että mikäli jokin esine katoaa näkyvistä, esine ei silti lakkaa olemasta. Esinepysyvyyttä pidetään yhtenä selkeimpänä kognitiivisen tietoisuuden merkkinä. Tutkittavia lajeja olivat harmaapapukaija (Psittacus erithacus), brasilianara (Primolius maracana, ent. Ara maracana) neitokakadu (Nymphicus hollandicus) ja undulaatti (Melopsittacus undulatus). Näiden lajien tuloksia verrattiin Alexiin, jolle oli opetettu kielellistä kommunikaatiota. Testin tuloksena oli, ettei ihmisen puheen opettelulla ole vaikutusta esinepysyvyyden hahmottamiseen. Neitokakadujen kannalta merkittävää tutkimuksen tekemä havainto siitä, että kuten muutkin mukana olleet lajit, neitokakadukin suoritti vaativimmat tehtävät helposti. Tämä tarkoittaa sitä, että neitokakadu yltää esinepysyvyyttä mittaavalla asteikolla korkeimmalle tasolle.

Neitokakaduja edusti tutkimuksessa kahdeksankuinen neitokakadu nimeltä Yellow Bird. Testissä käytettiin objekteina erilaisia ruokia ja esineitä. Yellow Birdin kohdalla käytettiin ainoastaan esineitä, kuten sormusta, hiusklipsejä ja avainketjuja. Linnut eivät olleet koskaan aikaisemmin olleet tilanteessa, jossa niille olisi tarjottu esinettä, joka piilotetaankin ennen esineen saamista.

Lintujen toimia tutkittiin antamalla erilaisia tehtäviä, jotka kertoivat esinepysyvyyden eri tasoista, jotka voitiin rinnastaa sveitsiläisen kehityspsykologi Jean Piaget’n teoriaan esinepysyvyydestä ja sen kuuteen eri tasoon. Tehtävissä 1 ja 2 tuli seurata hitaasti liikkuvaa esinettä, joka katoaa. Tehtävät 3 ja 4 testasivat reaktiota tilanteessa, jossa esine pitää etsiä, kun se on ensin osittain piilossa ja seuraavassa vaiheessa kokonaan piilotettu jonkin yksinkertaisen peitteen alle. Tehtävässä 5 tarjottiin kaksi mahdollista piilopaikkaa esineelle. Tehtävissä 6 ja 7 piilopaikkojen määrä vaihteli kahdesta kolmeen. Tehtävässä 8 testattiin kykyä seurata objektin kulkua tutkijan kädestä tiettyyn paikkaan ja etsiä esinettä sieltä, missä se on viimeksi nähty. Tehtävässä 9 esine peitettiin kolmella esteellä, jotta havainnollistettiin linnun sinnikkyyttä paljastaa objekti. Tehtävät 10-13 olivat samankaltaisia tehtävien 4-7 kanssa, mutta esine ei ollut kokonaan näkyvillä siirtämisen aikana. Tehtävä 14 oli kuten tehtävä 8, mutta objekti ei ollut nähtävissä, kun tutkija liikutti sitä piilopaikkojen luona. Tehtävä 15 oli kompa: siinä objekti oli piilotettu ensimmäisen piilopaikan alle, mutta tutkija liikutti kättään niin, että kohde uskoteltiin luulemaan objektin olevan viimeisen piilon alla. Tehtävät 10-15 edellyttivät siis päättelykykyä, eikä niitä voinut suorittaa ainoastaan aistien ja havaintojen perusteella.

Tehtävä oli onnistunut, jos lintu kaivoi esineen piilostaan tai suoritti jonkun muun hyväksytyn teon 30 sekunnin aikana. Onnistuneita yrityksiä tuli olla 4-5 tehtävää kohden. Näistä tehtävistä suoriutuminen vastasi esinepysyvyyden hahmottamisen kuudetta tasoa. Ennen kokeen valmistumista kuollutta undulaattia lukuun ottamatta kaikki lajit saavuttivat tämän korkeimman tason.

Yellow Bird ja harmaapapukaija Wok osoittivat hämmentyneinä sijaistoimintoja esineiden kadotessa ensimmäistä kertaa. Ne heiluttivat päätään, nyppivät sulkiaan ja päästivät stressitilanteissa käytettyjä kirkaisuja. Yellow Bird suoritti tehtävät kolmena sarjana, jotka jaettiin sopivan mittaisiksi sessioiksi. Se toimi nopeammin kuin muut linnut, mutta vietti enemmän aikaa peitteiden kanssa leikkiessä tai sijaistoimintoja tehdessä.

Ensimmäinen sarja:
Tehtävät 1-3: Yellow Bird suoriutui kaikista tehtävistä.
Tehtävä 4: Yellow Bird erehtyi selkeästi kerran, sillä se reagoi sormuksen katoamiseen, muttei tehnyt mitään esineen palauttamiseksi. Toisella yrityksellä lintu koetti siirtää peitettä, muttei tarpeeksi vahvasti niin, että olisi saavuttanut sormuksen. Toisaalta sen jälkeen Yellow Bird havaitsi sormuksen tutkijan kädessä ja alkoi nokkia sitä.
Tehtävät 5-8: Yellow bird teki virheen tehtävässä 6; se reagoi jälleen esineen katoamiseen, muttei koettanut etsiä sitä.
Tehtävä 9: Ensimmäisellä kerralla Yellow Bird nosti kaksi kolmesta peitteestä. Yhden yrityksistä Yellow Bird suoritti oikein, osoitti sitten sijaistoimintaa useita minuutteja, mutta suoritti sen jälkeen vaaditun määrän onnistuneita yrityksiä.
Tehtävät 10-11: Yellow Bird suoriutui kaikista yrityksistä, vaikka olikin kiinnostuneempi peitteistä kun itse objekteista.
Tehtävä 12: Tämä tehtävä suoritettiin tehtävien 10 ja 11 jälkeen. Yellow Bird valitsi kolme kertaa väärän piilon, ennen kuin suoriutui kolme kertaa hyväksytysti, eikä täten täyttänyt kriteereitä, vaikka saavuttikin vaaditun määrän onnistuneita yrityksiä. Yellow Bird vaikutti uupuneelta, joten koetilanne keskeytettiin.
Tehtävät 13-15: Reaktiot eivät olleet oikeanlaisia, vaikkakin ne osoittivat kiinnostusta: Yellow Bird kantoi esineitä ja peitteitä pöydän reunalle, tiputti ne, seurasi putoamista ja jäi katselemaan, kun tutkija nosti esineet ylös.

Toinen sarja:
Tehtävät 1-10: Yellow Bird suoritti kaikki tehtävät onnistuneesti yhden session aikana.
Tehtävät 11-13: Yellow Bird ei ollut kovin yhteistyökykyinen, vaan kantoi jälleen objekteja pöydän reunalle, tiputti ne ja odotti tutkijan nostavan ne. Se hakkasi nokallaan ja pörhisteli itseään, joskin toisin kuin harmaapapukaija, se ei koettanut vältellä tutkijaa. Se myös työnsi objekteja takaisin peitteiden ja läheisen kalenterin alle. Virheitä syntyi enemmän kuin ensimmäisessä sarjassa, ja testisessio päättyikin siihen, että Yellow Bird koetti purra tutkijaa.
Tehtävät 14-15: Seuraavana päivänä edellisistä tehtävistä Yellow Bird suoritti molemmat tehtävät 14 ja 15 moitteettomasti ja täysin vaaditusti.

Kolmas sarja:
Tehtävät 1-7: Yellow Bird saavutti vaaditut kriteerit tehtävien onnistumiseen. Se teki kuitenkin yhden virheen tehtävässä 6 menettäessään kiinnostuksensa kadonneeseen objektiin.
Tehtävät 8-11: Yellow Bird suoriutui muutoin, mutta teki yhden virheellisen yrityksen tehtävässä 8 ja nosti kerran väärän peitteen ensiyrityksellä tehtävässä 11.
Tehtävä 12: Vaikka osa yrityksistä menikin oikein, Yellow Bird näytti toimivan hyvin sattumanvaraisesti. Se teki useita virheitä ja vietti paljon aikaa kätkemällä sormusta itse.
Tehtävät 13-15: Yellow Bird suoriutui tehtävistä ilman virheitä. Tehtävä 15 päättyi siihen, että Yellow Bird käveli pöydän reunalle katsoakseen tutkijan käteen, joka oli ollut välineenä objektin siirtämisessä piilopaikkojen välillä.

Lisäyritykset:
Yellow Birdin toimintaa tehtävän 12 kohdalla oli hankala selittää, sillä se kykeni suoriutumaan hyvin vaativammista tehtävistä. Monimutkaisten tehtävien ymmärtämisen pitäisi kertoa myös helpompien tehtävien ymmärtämisestä – ja Yellow Bird suoritti vaativimmat tehtävät välittömästi ja täysin vaaditusti.

Kolme kuukautta myöhemmin Yellow Birdille suoritettiin ylimääräinen koe tehtävän 12 suhteen. Tuolloin Yellow Bird suoriutui moitteettomasti kaikista kolmesta yrityksestä. Tutkijat arvelevat, että syy käytökseen oli aiempien sarjojen ajoittaminen kymmenelle peräkkäiselle päivälle: uusintayrityksessä Yellow Bird ei nimittäin myöskään näyttänyt merkkejä sijaistoiminnoista, ja se keskittyi täysin sille osoitettuun yhteen tehtävään.

Muut lajit:

Bruce-undulaatin kohdalla virheitä tai epätoivottua käytöstä oli tehtävissä 3, 6 ja 11. Tehtävä 13 jäi Brucen viimeiseksi, sillä Bruce menehtyi.

Harmaapapukaija Wokilla esiintyi paljon sijaistoimintoja, hätähuutoja ja jopa sulkien nyppimistä, kun esine katosi sen näkyvistä. Se tuntui myös pelkäävän joitakin peitteistä. Wok teki virheitä erityisesti tehtävien 7, 8, 12 ja 13 kohdalla. Tehtävissä 14 ja 15 sen yritys epäonnistui ensin, mutta oli myöhemmin onnistunut.

Brasilianara Fred mainitaan yhteistyökykyisimmäksi. Sillä tapahtui virheitä tai epätoivottua käytöstä tehtävissä 6, 7, 11 ja 13. Tehtävä 7 suoritettiin myöhemmin uudelleen, jolloin Fred onnistui siinä.

(Lähde: Animal Learning and Behavior 1990, 18 (1), 97-108. Irene M. Pepperberg & Mildred S. Funk. Northwestern University, Evanston, Illinois. Tutkimus referoitu tohtori Pepperbergin luvalla.)

Musikaalinen älykkyys

On otettava huomioon, että koirailla on luontaisesti suurempi tarve miimikoinnille kuin naarailla, sillä koiraat muodostavat oman kosiolaulunsa erilaisista vihellyksistä ja äänistä. Monipuolinen äänimaailma auttaa koiraita jatkamaan sukua. Sukupuolen lisäksi puhetaitoon vaikuttaa selkeästi myös perimä. Niitäkin yksilöitä on, jotka ovat oppineet lukuisia sanoja, mutta vihellykset ovat neitokakadun bravuuri. Niiden sävelkorva on myös yksilöllinen, mutta laji kykenee kuitenkin poimimaan pitkiäkin vislauksia ja oppimaan ne.

Lemmikkilintujen on todettu myös nauttivan ihmisten musisoinnista ja jopa mieltyvän tietynlaisiin genreihin. Eräs neitokakaduistani rakasti Baha Men –yhtyeen versiota Who Let the Dogs Out –kappaleesta (toisin kuin omistajansa...) ja alkoi luritella ja jammailla juuri kyseisen kappaleen tahdissa. Nuori dominoiva hopeakoiraani Wryy puolestaan on viehättynyt Häiriköiden musiikkiin ja keksi jammailun yhtyeen musiikkia kuunnellessaan. Wryy osaa myös viheltää muutaman eri sävelmän ja yhdistää pätkiä näistä sävelmistä uudeksi kokonaisuudeksi. Useat koiraat kykenevät myös improvisoimaan lauluesityksiään. Improvisaation tuloksena kehitellyt melodiat voidaan myös toistaa myöhemmin, ja näin koiras kehittelee yhä uudenlaisia lauluja.

Sosiaalinen älykkyys

Sosiaalisella käyttäytymisellä tarkoitetaan käyttäytymistä, jossa eläimet reagoivat toisiinsa ja toistensa signaaleihin. Arkikielessä sosiaalisuus mielletään ryhmänhakuisuudeksi. Neitokakadut ovat luonnossa avoimien alueiden lintuja, joten ne saavat toisistaan suojaa, kun parvi on riittävän suuri.

Sosiaalinen älykkyys on niitä osa-alueita, joilla neitokakadu on erityisen hyvä. Tällä tarkoitetaan yleisimmin vuorovaikutuskykyä: taitoa kykyä lukea muiden signaalit ja toimia niiden mukaan tai ylipäänsä reagoida niihin. Siihen voidaan lukea myös sosiaalisen käyttäytymisen muunteleminen olosuhteiden mukaisesti, sillä elinympäristön muutokset saattavat toisinaan vaatia myös käyttäytymisen muuttamista. Näin eläin sopeutuu paremmin ja selviää todennäköisemmin. Sosialisen älykkyyden piiriin lasketaan esimerkiksi tunneilmaisujen tunnistaminen, huumorintaju, kasvomuisti ja sosiaalisten tilanteiden arviointi.

Kesyt linnut reagoivat ihmisten signaaleihin selkeämmin, koska niillä on selkeämpi syy olla kontaktisssa ihmisen kanssa. Silti villitkin neitokakadut tunnistavat omistajansa mielentilat. Jos kävelen lintuhuoneeseeni raivoissani, parveni jäsenet ovat vaitonaisempia ja varovaisempia eleissään. Hyvällä tuulella ollessani koiraat laulavat naaraille huomattavasti enemmän. Toisaalta olen havainnut vaikutuksen olevan molemminpuolinen. Kun lintuni ovat hermostuneita, tunnen itsekin oloni ahdistuneemmaksi. Kun neitokakaduni ottavat päiväunia, poden itsekin suunnatonta tarvetta ottaa pienet nokoset. Todennäköisesti tämä mielentilojeni aistiminen perustuu tiedostamattani antamiin signaaleihin, jotka lintuni ovat oppineet tulkitsemaan lajimuurit ylittäen. Eräs linnuistani, Ninja, tuntuu ymmärtävän tunnetilojani ainakin jollakin tasolla. Jos suren, se lähestyy minua aivan erilaisella tavalla. Se ei sähellä tietään olalleni hakemaan rapsutuksia, vaan se laskeutuu luokseni rauhallisesti ja alkaa yleensä sukia minua sen sijaan, että pyytäisi minulta rapsutuspalveluksia itselleen. Se saattaa vain painautua poskeani vasten hiljaa ja olla siinä.

On hankala sanoa, voiko neitokakadujen kohdalla puhua nimenomaan kasvomuistista, mutta linnut tunnistavat selvästi eri yksilöt, oli kyseessä sitten toinen neitokakadu tai ihminen. Ihmisten kohdalla neitokakadut oppivat muistamaan, ketkä ovat ne epämukavat tyypit ja keiden luokse kannattaa hakeutua. Monella omistajalla on kokemus siitä, että neitokakadu hullaantuu johonkin vierailijaan ja jatkossa kyseisen vierailijan käydessä kylässä roikkuu neitokakadu jatkuvasti tuon olkapäällä, päässä, niskassa tai mihin vain saa itsensä ujutettua.

Lintujen kohdalla tunnistaminen näkyy yksilöiden keskinäisessä vuorovaikutussuhteissa. Olen havainnut, että monet kasvattini, jotka ovat myöhemmin tulleet luokseni hoitoon, ovat tunnistaneet vanhempansa jollakin tavalla. Nämä kasvatit ovat hakeutuneet emojensa läheisyyteen ja yleesä emot ovat myös päästäneet poikaset lähemmäs kuin normaali yksilöraja sallisi. Emojen suhtautuminen on ollut ristiriitaista. Ne ottavat hämmentyneitä askeleita töyhtö keikkuen epävarmasti, saattavat hieman ärähtää, mutta sitten kuitenkin sallivat jälkikasvunsa tulla lähemmäs. Köpi, luonteeltaan temperamenttisempi neitokakadukasvattini oli sukukypsyyden saavuttamisen tienoilla ärisemässä vähän jokaiselle vastaantulevalle linnulle, joskin se myös kosi ahkerasti naaraita. Tavatessaan kasvattiäitinsä Alman Köpi jähmettyi ensin paikalleen töyhtö sojossa. Sitten se kyyristyi hieman laskien töyhtöään samaan tahtiin ja veti poskisulkansa pois suupieltensä tieltä. Se lähestyi varovasti Almaa ja tarjosi sille niskaansa. Se seurasi Almaa monesti hoitojakson aikana ja hakeutui sen vierelle istumaan.

Aina tunnistaminen ei ole aivan näin selkeää. Yleisemmin se näkyy lyhyinä tervehdysäänähdyksinä ja töyhdön laskemisena hieman pitemmän katsekontaktin ohella. Tällä tavoin neitokakadut eivät yleensä suhtaudu täysin vieraaseen lintuun. Vanhojen tuttujen kanssa tulee harvemmin rähinöintiä. Suuremmissa parvissa toisten yksilöiden tunnistaminen näyttää heikkenevän, mikä on yleinen ilmiö suurissa parvissa. Tämä käy ilmi esimerkiksi siten, ettei neitokakaduilla ole minkäänlaista dominanssia, nokkimisjärjestystä. Kukaan parven jäsenistä ei ole etuoikeutettu esimerkiksi lisääntymään tai ruokailemaan ensimmäisenä.

Joskus emot eivät näytä tunnistavan laisinkaan jälkeläisiään, vaikka jälkeläiset tunnistaisivatkin emot, vaan suhtautuvat niihin kuin mihin tahansa muuhun lintuun. Huomioon otettavaa on se, että emoilla on saattanut olla monia poikasia, jolloin muistaminen on ehkä hankalampaa. Lisäksi poikasten ruumiinrakenne ja sulkien kuvioinnit muuttuvat paljon ensimmäisen vuoden aikana, eivätkä ne välttämättä ole emojensa silmissä samanlaisia. Toisaalta taas on muistettava, ettei ole tutkittu, millä tavoin neitokakadut tunnistavat toiset yksilöt. Ne voivat nähdä toisensa aivan eri tavoin kuin ihmiset. Neitokakaduilla on usein hieman erisointiset äänet. Ottaen huomioon sen, miten monivivahteisempana linnut kuulevat äänet ihmisiin verrattuna, voisiko neitokakadun ääni olla yksi tunnistettavista piirteistä?

Huumorintaju

Lintuharrastajatuttavani Anni Pohjan ensimmäinen neitokakadu, Eetu, osoitti hyvin erikoista ajatuksenjuoksua. Perheessä asui myös kääpiövillakoira, Ruu. Jossain vaiheessa Eetu tajusi koiran nimen ja kutsukäskyn ja opetteli matkimaan sitä. Sitten Eetu alkoi kutsua Ruuta, joka jolkotti rappuset ylös vain todetakseen, ettei löytänytkään kutsujaa. Eetu odotti sen verran, että koiran askeleet kuuluivat rappusissa. Kun Ruu oli päässyt alas, Eetu toisti kutsuhuudon, jolloin koira kirmasi taas täyttä vauhtia takaisin ylös. Tätä jatkui niin kauan kunnes koira oppi olemaan tottelematta Eetun äänellä annettua käskyä.

Koiran simputtaminen ei suinkaan jäänyt siihen. Eetu keksi lentää Ruun kasvojen läheltä niin kauan, että Ruu ärtyi ja lähti jahtaamaan lintua. Eetu juoksutti koiraa perässään, lähestyi seinää ja aivan viime hetkellä teki äkkijyrkän U-käännöksen, jolloin Ruu törmäsi suoraan seinään. Törmäyksen jälkeen Eetu osoitti riemastuneita eleitä. Sitten se tarkkaili Ruuta hetken ja salli sen rauhoittua, kunnes aloitti saman uudelleen ja sai koiran kerta toisensa jälkeen törmäämään seinään. Koska toiminta oli niin systemaattista, oli kuin Eetu olisi ymmärtänyt provosoivansa koiran jahtaamaan itseään ja tietoisesti johdattanut sen seinää päin. Elehdinnästä päätellen lintu todellakin huvittui Ruun kiusaamisesta. Sitä tuskin voi selvittää, mikä toiminnassa erityisesti huvitti Eetua. Oliko linnusta hauskaa nimenomaan koiran seinän törmääminen vaiko sitä seuraava hämmentyneisyys? Miten ajatusketju on rakentunut Eetun pään sisällä? Voidaanko sanoa, että Eetu tietoisesti pyrki koiran tietynlaiseen reaktioon? Niin kauan, kun emme pääse kurkistamaan lajin pään sisälle, tuskin voimme kuitenkaan väittää Eetun suoranaisesti ”punoneen juonia.”

Huumorintajusta puhuttaessa on otettava huomioon, että linnut huvittuvat varmasti erilaisista asioista kuin ihmiset. Yksi selkeästi havaittavissa oleva asia kuitenkin näyttäisi olevan tilanne, jossa lintu saa joko aktiivista huomiota tai saa katsoa vierestä normaalista poikkeavaa liikehdintää. Neitokakaduni Ninjan suosikkileikkejä oli viskoa pompulaa huoneen poikki, mahdollisimman kauas. Kun noudin pompulan sille, se tuli innoissaan vastaan odottamaan, että annoin pompulan sille, jotta se saattoi viskata sen uudelleen kauas. Ihminen ajattelisi helposti, että lintu olisi kokenut toimen kyykyttämiseksi, mutta oma veikkaukseni on, että kyse oli yksinkertaisesti leikistä, jossa tapahtui selkeästi jotakin. Se jokin, todennäköisesti oma liikkeeni, huvitti Ninjaa. Ninja kuitenkin tiedosti selvästi, että pompulan heittämällä minut saa ylös, sillä mikäli en noussut, se päästi vaativan kiljahduksen ja tuijotti minua.

Antropomorfismi – tunteita vai evoluutiokäytöstä?

”Suurimman vahingon vaisto-käsite sai aikaan siinä, että se mielivaltaisesti jakoi eläinkunnan vaiston varassa käyttäytyviin eläimiin vastakohtanaan järkensä varassa selviävä ihminen. Tämä uskonnosta peräisin oleva kahtiajako on pitkään estänyt meitä kunnolla ymmärtämästä niin muiden eläinten kuin ihmistenkin käyttäytymistä." - Jussi Viitala, Inhimillinen eläin, eläimellinen ihminen, 2003

Antropomorfismilla, eli ihmisenkaltaistamisella tarkoitetaan jonkin eläimen tai asian inhimillistämistä. Käytännössä eläinten kohdalla tämä ilmenee monesti esimerkiksi siten, että vaikkapa koiran ajatellaan olevan iloinen sen korvaan kiinnitetystä rusetista tai että kissa ilahtuu sille ostetusta glitteröidystä ruokakupista, joka on varustettu tekstillä ”Prinsessa”.

Lintujen kohdalla inhimillistäminen, ihmisen ominaisuuksien liittäminen eläimeen, voi olla todella suuri virhe. Sain kerran puhelun, jossa eräs nainen ihasteli, miten kauniisti naarasneitokakadu keinui puolelta toiselle pöntössä. ”Se tanssii!”, nainen sanoi. Ikävä kyllä tämä ”tanssiminen” on pelkotilassa tapahtuvaa uhittelua ja pesän suojelua. Kyseinen naaras nyppi myöhemmin kaikki poikasensa verille stressireaktiona liiasta häiriköinnistä, mitä se ei ollut tehnyt koskaan aikaisemman omistajansa luona.

Toisaalta inhimillisten asioiden havaitsemista eläimistä on halveksuttu varmasti myös sen vuoksi, että historiassa ihmiset ovat tehneet kaikkensa erottautuakseen eläimistä. Kuitenkin myös ihmismieli on evoluutiossa kehittynyt, joten sillä on ollut samat rakennuspalikat kuin muillakin eläinkunnan jäsenillä. Aivojen limbinen järjestelmä, jonka oletetaan vastaavan tunteista, ei sitäpaitsi ole vain ihmisten tai edes pelkästään nisäkkäiden ominaisuus. Lintujen aivoja on muutenkin aliarvioitu niiden pienikokoisuuden ja neokorteksin, eli aivokuoren puuttumisen vuoksi. Linnut kuitenkin kykenevät käyttämään aivojaan yhtä hyvin kuin nisäkkäät - se vain tapahtuu pienemmässä tilassa. Eikä tila loppujen lopuksi edes ole pieni. Lintujen aivot ovat itse asiassa suhteessa suuret verrattuna samankokoisiin nisäkkäisiin.

Antropomorfismin rinnalla voidaan puhua myös mekanomorfismista, eli eläinten lukemisesta pelkiksi vaistonvaraisiksi, konemaisiksi luontokappaleiksi. Eläimet kuuluvat vain luonnonlakien piiriin, eikä niitä ole sallittua auttaa hätätilanteessa, sillä se olisi ”luonnotonta”. Eläinten ajatellaan kokevan korkeintaan kipua ja niille voidaan näin tehdä mitä tahansa, kunhan se tapahtuu kivuttomasti. Kaikki eläinten toimet perustuvat vain ja ainoastaan vaistonvaraiseen lisääntymiseen ja muuta väittävien ihmisten katsotaan syyllistyvän inhimillistämiseen. Tällainen ajatusmalli käsittää myös sen, ettei eläimillä ole tietoisuutta itsestään. Jussi Viitalan (2003) mukaan ”Tietoisuutta on se tajunnan taso, jonka olemassaolon yksilö itse tietää ja tuntee.” Kommunikaation puuttuessa ei väitettä tietoisuuden puuttumisesta ole kuitenkaan koskaan voitu täysin perustella. Kuitenkin toisten yksilöiden mielialojen lukeminen ja monet muut eläinten toimet edellyttävät jonkinlaista tietoisuuden tasoa.

Tieteen silmissä tunteiden liittämistä eläimiin pidetään epäammattimaisena ja virheellisenä. Eläin ei esimerkiksi voisi rakastua, se voi vain ”leimaantua”. Eläin ei voi olla vihainen, se vain ilmaisee ”aggressiota”. Jokainen papukaijojen elämää läheltä tutkinut on tästä varmasti eri mieltä. Neitokakadut osoittavat kiintymystä, ärtymystä, mustasukkaisuutta ja monia muita tunteita. Niillä voi olla ystäviä, joskus vihollisiakin. Luonnollisesti nämä tunteet ilmenevät hieman eri tavalla kuin ihmisillä, sillä lajeilla on erilainen elämänkaari ja lisääntymissykli.

Tunteista puhuttaessa on silti aina oltava hyvin varovaisia. Se, mikä meistä näyttää häpeältä, voi todellisuudessa olla vain merkki epävarmuudesta ja pelosta, joka taas on johtunut ihmisen epäsopivan lujasti tapahtuvasta torumisesta. Tietenkään neitokakadut eivät tunne kuten ihmiset. Ne kokevat asiat eri tavalla. Miksi? Koska ne ovat kuitenkin aina lintuja, eivät ihmisiä.

Myötätunto ja altruismi

Yllättävän monissa tilanteissa neitokakadut näyttävät ymmärtävän, jos lajitoverilla on jokin hätänä. Toiset neitokakadut saattavat reagoida tällöin negatiivisesti, mutta toiset saattavat alkaa huolehtia näistä apua tarvitsevista.

Hyvä esimerkki on sokeus. Ei ole mitenkään poikkeavaa, että kun yksi parvesta sokeutuu, toinen neitokakadu toimii sen oppaana. Opaslintu kulkee edellä ja kujertelee useammin, jolloin sokeutunut yksilö seuraa ääntä. Jos sokea pysähtyy, opas pysähtyy ja odottaa, että perässä tuleva ehtii taas mukaan. Johdattaminen voi tapahtua myös kosketuksen kautta. Kontaktia voidaan hakea nopealla hipaisulla nokalla. Tällainen hipaisu ei ole mikään nokkaisu, vaan varovainen kosketus. Jos sokea lintu päätyy eroon oppaastaan lentotilanteessa, opas ja opastettavat kirkuvat kutsuhuutoja toisilleen, kunnes päätyvät lähemmäs toisiaan. Tällaiset parivaljakot alkavat usein käyttäytyä kuin pariskunnat – ja taitavatkin monesti muodostaa lopulta kestävän pasisiteen. Aina opas ei ole edes neitokakadu. Tiedän myös undulaatin, josta tuli sokean neitokakadun avustaja. Myös itselläni on kokemus eräästä sokeasta linnusta. Jos tämä lintu laskeutui epäonnistuen lattialle, joku toinen parvesta – vaikka aivan satunnainen yksilö – saattoi lennähtää sen perään ja päästää sille pari äänähdystä, joihin sokea vastasi.

Poikaset tuntuvat osoittavan erityisesti sisaruksiaan kohtaan erityistä sidettä. Tällainen side voi jatkua todella kiinteänä aikuisuuteen asti, jos poikaset saavat olla yhdessä vieroittumisen jälkeen. Tästä syystä erisukuisten poikasten päätyminen samaan kotiin on ongelmallista; sisko ja veli muodostavat parisuhteen todennäköisemmin toistensa kuin uusien tuttavuuksien kanssa. Eräässä Pohjan kasvattamassa poikueessa sisarukset osoittivat yhdessä huolenpitoa nuorinta veljeään kohtaan. Vanhemmat poikaset olivat jo oppineet nukkumaan orsilla, mutta nuorimmainen ei vielä osannut kiivetä niille. Kun tuli yö, vanhemmat poikaset menivät pikkuveljensä viereen häkin pohjalle ja nukkuivat kaikki kylki kyljessä. Päiväsaikaankin pienimmän veljen kanssa pohjalla oli aina vähintään yksi sisarus. On vaikea sanoa, oliko kyse todella myötätunnosta. Se saattoi olla vain sitä, että sisarukset hakivat turvallisuudentunnetta toisistaan, mutta silloin olisi ollut vanhemmille poikasille helpompaa olla keskenään, eikä palata lattialle vain yhden yksilön vuoksi.

Toisen puolesta uhrautuminen, eli altruismi, on ollut hankala kysymys eläinmaailmassa. Uhrautumisen kun ei pitäisi palvella ainakaan yksilön selviytymistä. Toisaalta Dawkinsin teorian mukaan valinnan yksikkönä voi olla myös geeni itsessään. William Hamiltonin sukulaisvalintateoria selittää altruismin myös geeniyksiköllä; kun eläin uhrautuu lähisukulaistensa puolesta, se parantaa sukulaistensa selviytymismahdollisuuksia. Sukulaisilla puolestaan on todennäköisemmin samoja geenejä, jolloin turvataan toisin sanoen myös näiden geenien säilyminen (Viitala, 2003). Teoriaa tukee myös se, että uhrautumisen kiihkeys määräytyy sukulaisuusasteella. Tämä näkyy neitokakaduilla esimerkiksi poikasten raivokkaana puolustamisena. Kärkkäys jälkeläisten suojelemisella on yksilöllistä. Jotkut vanhemmat säntäävät karkuun heti vihollisen näkyessä, toiset taas käyvät kimppuun rajusti. Myös se lintu, joka päästää ensimmäisen varoitushuudon, periaatteessa saattaa itsensä vaaraan muiden puolesta, koska paljastaa olinpaikkansa ja kiinnittää huomion itseensä.

Häpeä ja punastuminen

Yksi vaikeimmista osoitettavista tunteista on häpeä, sillä sen merkit sopivat myös moniin muihin tunnetiloihin. Neitokakadut ovat lähes kauttaaltaan höyhenten peitossa, joten niistä ei oikein voi nähdä merkkejä esimerkiksi punastumisesta, eikä se höyhenten vuoksi olisi tarpeellistakaan. Ihmisellä punastuminen liittyy jännitystilaan, jonka saa aikaiseksi esimerkiksi häpeä, nolostuminen, ihastuminen, vihastuminen tai epävarmuus. Itse väri johtuu tahdosta riippumattoman, sympaattisen hermoston reaktiosta, joka saa pintaverisuonet laajentumaan. Tällöin pintaverenkierto vilkastuu, jolloin veren puna hehkuu ihon alta. Toisaalta kiihdyksissä olevan neitokakadun vahanahka tai jalat saattavat ”punastua”. Kun Becky tapasi ensimmäisen kerran kumppaninsa Alman, Beckyn jalat ja vahanahka punertuivat selkeästi. Samoin tapahtui, kun nuori dominoiva hopea Wryy tapasi ensimmäisen kerran tulevan ”tyttöystävänsä”, Lillan. Vastakkaisen sukupuolen näkeminen ei kuitenkaan aiheuta aina tällaista reaktiota, joten periaatteessa kyse voisi olla jonkinlaisesta innostumisesta miellyttävän yksilön tapaamisen yhteydessä.

Jos neitokakadu erehtyy luulemaan osittain pöydän ulkopuolella olevan paperin kulmaa kestäväksi laskeutumisalustaksi, mutta päätyykin epäonnistuneen laskeutumisen jälkeen lattialle, lintu usein punehtuu hieman. Tilanne tuntuu hetken täysin pysähtyneeltä, ja muut parvitoverit saattavat jopa jäädä kyttäämään kyseistä putoajaa pää kallellaan. Putoaja tallustaa sivummalle töyhtö pystyssä ja kiipeää sitten äkkiä takaisin orrelle, usein hiukan syrjään. Tilanne pysyy putoajan osalta yleensä hetken jämähtäneenä, ennen kuin se siirtyy sosialisoimaan taas muiden kanssa. Kyse voi kuitenkin olla vain hämmentyneisyydestä tai kiihtymyksestä. Muut linnut eivät tunnu osoittavan merkkejä suoranaisesta ivasta, eikä neitokakadulla tällöin pitäisi olla myöskään hävettävää. Lujasti toruttu neitokakadu saattaa kyyristyä hieman ja painaa töyhtöä päätään vasten, ikään kuin korviaan luimistava koira. Ele tuo mieleen häpeän ja nolostumisen, mutta nämä signaalit kielivät tällaisessa tilanteessa pikemminkin pelosta.

Kiitollisuus

Masson kertoo kirjassaan Kun norsut itkevät Mattie Sue Athanin kirjoittamasta tapauksesta, jossa Athan pelasti ihmisiä inhoavan harmaapapukaijan fretin hampaista. Tapauksen jälkeen harmaapapukaija oli aina Athanille ”kesy ja ystävällinen”. Olen kokenut jokseenkin samankaltaisen tilanteen erään neitokakaduni kohdalla. Tämä lintu, keltaposkinaaras nimeltä Priscus, oli tullessaan säikky ja villi. Kerran se oli leikkinyt erään köysilelun tupsun kanssa ja jäänyt siihen jumiin. Minulta meni tilanteen tajuamiseen melko kauan, sillä Priscus oli korkealla ja lintuhuoneen ovelta vilkaistessani näytti siltä, että lintu leikki vain. Kun huomasin, että Priscus oli pysynyt pitkään samassa kohdassa, arvelin jonkin olevan vialla. Köyden narut olivat kiristyneet pahasti umpisolmuille Priscuksen kaulan ympärille. Hetkeäkään aikailematta nousin jakkaralle ja aloin selvitellä solmuja, välittämättä ajatuksesta, että lintu voisi purra. Tajusin pian, ettei naruja saanut käsin avattua, joten noudin sakset. Koska sulkien alla kaula oli pikkusormeanikin kapeampi tiesin, että pienikin virhe voisi johtaa Priscuksen vahingoittumiseen. Priscus kuitenkin pysyi täysin hievahtamatta, kun napsin köydet poikki. Saatuani ne poikki lintu pörhisti hieman itseään ja teki muutaman sukivan liikkeen, mutta jäi sitten katselemaan minua. Hetken mielijohteesta toin kättäni lähemmäs ja yllättäen Priscus tarjosikin niskaansa. Minä rapsutin. Sallin Priscuksen tulla kädelleni ja jatkoin rapsuttelua ainakin puoli tuntia. Siitä lähtien Priscus oli huomattavasti kesympi, joskin vain minua kohtaan. Muita perheenjäseniä ja vieraita se karttoi edelleen.

Sen sijaan olen havainnut, että poikaset eivät juuri koskaan tunnu tajuavan, jos ihminen pelastaa ne vaarallisesta tilanteesta. Jos poikanen esimerkiksi laskeutuu epäonnistuneesti ja valahtaa pahaan paikkaan – vaikkapa kukkaruukkuun, kuten eräs poikanen teki – ei se ole yhtään sen kesympi, jos ihminen auttaa poikasen pois. Toisaalta vieroittumattomat poikaset ovat erityisen kiinni emoissaan ja sisaruksissaan, eivätkä usein muutenkaan ole valmiita sosialisoimaan kovin tiiviisti ihmisen kanssa.

On myös oma kysymyksensä, missä määrin vaikuttaa se, kuinka lintu yhdistää ihmisen tilanteeseen. Jos ihminen tulee suoraan tilanteeseen, jossa neitokakadu panikoi tai kokee kipua, lintu saattaa yhdistää ikävän kokemuksen ihmiseen. Priscuksen kohdalla lintu oli ehkä ollut niin pitkään kiinni köysissä, että se yhdistikin juuri niistä vapautumisen läsnäolooni. Sellaisiakin tilanteita on, jossa ihminen on mennyt pelastamaan ripeästi jumiin jääneen aikuisen, jolloin tuloksena on ollut kahta villimpi neitokakadu ja kivulias puruhaava sormessa.

Pelastustilannetta seurannutta ymmärrystä on vaikea määritellä, koska hämmentynyt neitokakadu käyttäytyy helposti kesyn tavoin. Yllättävät äkkikesyyntymiset voivat myös viitata sairauteen.

Ystävyys

Kiistaton asia on se, että neitokakaduilla saattaa olla parvessa ystäviä. Vaikka moni pitäytyy kumppaninsa tarjoamassa seurassa, erityisesti naaraat voivat sosialisoida jonkun tietyn mieleisensä yksilön kanssa läheisesti muutenkin, vaikka niillä olisi tiivis parisuhde jonkun toisen linnun kanssa. Ne viettävät aikaa yleensä samassa paikassa, ruokailevat lähekkäin ja joskus myös rapsuttelevat toisiaan. Tällainen käytös ei palvele lisääntymistä, sillä neitokakadut eivät ruoki jälkeläisiä kommuunissa. Ystävistä ei siis ole hyötyä poikasten kaitsemisapuna.

Nuoret yksilöt löytävät joskus vanhemmasta linnusta jonkinlaisen opastajan. Nuori lintu seuraa opastajaansa ja imitoi sitä kaikessa. Nuorikko kerjää rapsutusta, hakeutuu nukkumaan vanhemman linnun lähelle ja hakee kontaktia sen kanssa. Tämä voisi toisaalta kieliä huonosta vierottumisesta, mutta toisaalta tällainen ”ystävyys” kestää joskus ikäkausien ylitse, eikä aina rajoitu pelkästään poikasiin.

Neitokakadut voivat ystävystyä myös toisen lajisten lintujen kanssa. Yleisimmin näin käy varmaankin undulaattien kanssa. Eniten tällaista ystävystymistä on tavattavissa nuorten neitokakadujen kohdalla. Ne löytävät leikkikavereita niin muista neitokakaduista kuin lajimuurien toiseltakin puolelta. Leikin tarkoituksen katsotaan olevan elämään valmistava tekijä etenkin petoeläimillä. Neitokakaduilla leikkiminen toimii harjoittelemisen lisäksi myös yksinkertaisesti viihdykkeenä tai virikkeenä, kuten lintuharrastuksen parissa tavataan sanoa. Leikkejä on yhtä monta kuin neitokakadujakin ja ratkaisevaa on lähinnä se, millaisia apuvälineitä linnulle tarjotaan leikkikaluksi.

Aggressio ja viha

” Kenties vihamiehet ovat papukaijoille hyväksi. Niiden ansiosta parven keskinäinen solidaarisuus saattaa kasvaa, lajien väliset risteymät jäädä harvinaisiksi ja parisidos lujittua, tai ne saattavat palvella muita tärkeitä tehtäviä.” -Jeffrey Moussaief Masson, Kun Norsut itkevät, 1995

Kalifornian yliopistolla tehdyn tutkimuksen mukaan neitokakadut valitsevat usein luonteeltaan mahdollisimman erilaisen yksilön kumppanikseen. Tutkija Rebecca Fox havaitsi, että 90% tutkittavista neitokakaduista valitsi täysin vastakohtaisen yksilön. Jos parin aggressiivisempi osapuoli sai ”raivarin”, rauhallisempi osapuoli antoi tilaa käydä purkaus loppuun, jolloin tilanne rauhoittui ripeämmin. Tällaiset vastakohtaparisiteet olivat kestävimpiä ja menestyvimpiä. Naaraiden havaittiin toisaalta yleisesti suosivan aggressiivisempia ja röyhkeämpiä koiraita – oletettavasti siksi, että aggressiivinen koiras kykenee puolustamaan jälkikasvua paremmin. Sen sijaan kahden äkkipikaisen neitokakadun suhteita ei muodostunut ollenkaan. (Lähde: Nature, ”Birds prove wisdom of 'opposites attract' “)

Sen lisäksi, että aggressiivisuus on hyvä ominaisuus poikasten suojelemisen kannalta, on vastaparin etsiminen muutenkin viisasta, sillä mahdollisimman erilaiset linnut ovat todennäköisemmin toisistaan geneettisesti kauempana. Jälkikasvun suojelemisen lisäksi aggressiivisuus ilmenee yleisimmin neitokakadun ärtyessä tai puolustaessa itseään. Ihmisen on vaikea toisinaan ymmärtää, mistä tällaiset ärtymiskohtaukset syntyvät. Toisinaan näitä kohtauksia näkyy silloin, kun linnut koettavat pyrkiä tismalleen saman ruokapaikan luokse, vaikka tilaa olisi runsaasti. Ne saattavat ottaa kevyesti yhteen, jolloin heikompiluonteinen yksilö väistyy. Toisinaan hyökkäykset saattavat vaikuttaa aiheettomilta ja kohdistuvat aina tiettyyn yksilöön, ikään kuin neitokakaduilla voisi olla ”vihamiehiä”.

Useimmiten aggressiivisuuden osoittaminen edesauttaa suurempaa jälkeläistuottoa. Erilaiset emootiot puolestaan voivat tuottaa tällaista käytöstä (Masson, 1995). Aggressiivisuus ei siis ole luonnotonta, vaan normaali ja jopa toivottu luonteenpiirre, osa persoonaa. Persoonan olemassaolo puolestaan puolestaan tuo neitokakadua hitusen lähemmäs tietoisuutta itsestään.

Sitä, milloin aggressiivisuuteen liittyy suoranaista vihaa tai inhoa, on paha sanoa. Sen sijaan monet eläimet tuntuvat kuitenkin aistivan ihmisen vihan ja reagoivan siihen. Myös neitokakadut.

Papukaijojen tiedetään joskus inhoavan tiettyjä ihmistyyppejä. Neitokakadut harvemmin kehittävät tällaista yleistä inhoa, mutta sen sijaan nekin saattavat alkaa osoittaa aggressiivista käytöstä tiettyjä ihmisyksilöitä kohtaan. Ollessani lapsi eräs luokkatoverini alkoi ystävystyä kanssani, sillä eksoottiset eläimet olivat luokallamme silloin muotia ja tämä tyttö halusi sitten hyötyä lemmikeistäni. Tyttö kiusasi ensimmäistä neitokakaduani tökkimällä sitä sormella ja estämällä sen kulkua kädellään, kielloistani huolimatta. Aluksi lintu näytti pelon merkkejä, mutta lopulta alkoi suhtautua aggressiivisesti tyttöön, ja jo tytön tullessa huoneeseen lintu alkoi sähistä ja hakata nokallaan häkin pinnoja. Välillä lintu jopa hyökkäsi pitemmän matkan päästä tytön kimppuun, vaikka tyttö ei olisi juuri sillä hetkellä ollut kommunikoimassa linnun kanssa. Tyttö ei kovin kauaa ollut meille enää tervetullut. Ottiko lintu vain valmiin puolustusaseman ja päätti hyökätä, ennen kuin sen kimppuun hyökättäisiin? Vai oppiko se suoraan sanottuna inhoamaan tätä väärinkohtelijaansa?

Monet omistajat raportoivat, että omistajan oltua pienellä matkalla saattaa neitokakadu käyttäytyä omistajaa kohtaan etäisesti tai jopa aggressiivisesti, vaikka sillä olisi ollut osaava hoitaja seuranaan. Voisiko neitokakadu olla loukkaantunut ja osoittaa mieltään? Vai liekö kyseessä vain jokin hetkellinen totuttautuminen tilanteen palautumiseen?

Ilo ja suru

” Se oli epäilemättä murheen huuto; ja nyt kun olen sen kuullut, en enää milloinkaan epäile etteivät eläimet voi kärsiä niitäkin emootioita jotka ihmisten mielestä kuuluvat vain omalle lajillemme.” -Biologi Marcy Cottrell Houle, Kun Norsut itkevät, 1995

Yksi yleisimmistä neitokakadun ilmaisemista tunteista on ilo. Kun neitokakadu on kovan yrityksen jälkeen viimein onnistunut jossakin tempussa, sen korkea mielentila on helposti havaittavissa. Lintu puhkuu intoa silmät kirkkaina, eikä se malta pysyä aloillaan. Juuri opittu temppu pitäisi tehdä uudelleen ja uudelleen ihan ilman käskyjäkin, aina kyllästymiseen saakka.

Iloinen neitokakadu liikkuu vikkelästi ja sulavasti. Eritoten koiraat hypähtelevät ja monesti lauleskelevat, mutta tällainen ilolaulu näyttäisi olevan sävyltään toisenlaista kuin kumppanin viehättämiseen tarkoitettu laulu. Surumieliset tai selvästi väsyneet koiraat eivät edes kosi naaraita. Erityistä reviirilaulua neitokakaduilla ei ole ainakaan tutkittu esiintyvän, sillä parvilintuina ne voivat myös pesiä lähellä toisiaan. Hauska sattuma on myös se, että hyväntuulinen neitokakadu vetää poskisulkia ihonsa myötäisesti, jolloin suupielet näyttävät venyvän sivummalle, ikään kuin hymyyn. Kiehtovaa on lisäksi se, että vaikka poskisulat vedetään suppuun myös säikähtäneenä tai aggressiivisena, ei näihin tiloihin liity tätä hymyilevää ilmettä, vaan nokka pysyy melko ilmeettömänä, aggressiivisuuden kohdalla vähän raollaan kuin puremisvalmiudessa.

Häkkeihinsä unohdetut yksinäiset neitokakadut käyttäytyvät aivan toisella tavalla kuin paljon seuraa saavat, hyvissä tiloissa elävät linnut. Aluksi yksinäiset neitokakadut huutavat neuroottisesti, ravaavat hermostuneina orsilla, kunnes lopulta ne tuntuvat ikään kuin luovuttavan ja vaipuvan omaan maailmaansa. Ne kököttävät vaisuina paikoillaan, pysyvät hiljaa pörröiseen sulkapukuunsa uponneina. Kun jopa eläinlääkärit puhuvat papukaijojen masennuksesta diagnoosina, on tämän termin käyttö tuskin kovin väärin tai liian inhimillistävää.

Liian aikaisin emoistaan vieroitetut poikaset ovat hädissään. Ne eivät ehkä suoranaisesti ilmaise alakulon eleitä, mutta selkeää surullista hätää ne voivat osoittaa. Poikaset huutavat emojensa perään usein silloinkin, kun emot katoavat näköpiiristä. Tarkoitan nimenomaan hätähuutoa, enkä vain kontaktihuutoa.

Linnut ovat kuuluisia menehtyneen kumppaninsa perään suremisesta. Legendaarista suruun kuolemista tuskin tapahtuu todellisuudessa, vaan yleensä kyseessä on ollut sairaus, joka on tarttunut kumppaniinkin. Sen sijaan alakuloisuus on monissa tapauksissa hyvin selkeästi ja aidosti havaittavissa. Masentuneet neitokakadut käyttäytyvät jokseenkin samalla tavalla kuin sairaat yksilöt. Tällaisille käytöspiirteille on tuskin paljoa muita tulkintamahdollisuuksia, jos lintu on fyysisesti täysin terve.

Biitsi valvoo kuolevan Vaulderien vieressäKeltaposkinaaraani Vaulderie sairastui jonkinlaiseen kupuongelmaan, eikä alueella ollut ketään, joka olisi osannut tyhjentää tukoksen. Vaulderieta yritettiin pelastaa usean päivän ajan, jolloin se oli sairashäkissä. Sen kumppani, lähes sokea koiras nimeltä Biitsi, huusi ja kirkui Vaulderien perään koko sen ajan. Viimeisenä yönä Vaulderien tila oli heikentynyt pahasti, eikä se kyennyt enää kuin makaamaan. Tiesin, että loppu saattaisi olla lähellä, joten valvoin linnun lähellä. Sallin Biitsin tulla kumppaninsa vierelle. Kun Biitsi tunsi Vaulderien pehmeyden vieressään alustalla, se säpsähti ja alkoi puputtaa tervehdyksiä, lopettaen kirkumisen. Vaulderie ei vastannut, vaan hengitti raskaasti silmät kiinni. Biitsi tönäisi sitä hellästi, kopauttikin kerran turhautuneena. Se tuuppi kumppaniaan, otti muutaman hermostuneen askeleen, kunnes siirtyi Vaulderien vierelle ja suki sitä hellästi pitkään. Sitten Biitsi laskeutui itsekin makuulle ja painautui Vaulderieta vasten. Biitsi ei enää huutanut. Vaulderie kuoli pian tämän jälkeen. Biitsi oli viikkoja aivan hiljaa ja masentunut. Neitokakadu voi surra puolisoaan todella pitkään. Tapahtumasta on tätä kirjoittaessani noin puoli vuotta, eikä Biitsi ole vieläkään täysin oma itsensä. Neitokakadujenkin tiedetään surevan puolisoitaan joskus pitkään. Tällainen leskeksi jäänyt neitokakadu saattaa syrjäytyä muusta parvesta, syödä harvemmin, lopettaa laulamisen tai kirkua puolisonsa perään. Pitkäkestoinen suruaika viittaa myös erityisen pitkään muistiin.

Vaikka useimmiten neitokakadut hyväksyvät myöhemmin uuden kumppanin, löytyy myös yksilöitä, jotka eivät ole enää pariutuneet uudelleen. Mikä saa linnun sysäämään perimmäisen lisääntymisvaiston syrjään suruajaksi? Sureminen tai masentuminen eivät palvele eloonjäämistä, vaan pikemminkin uhkaavat sitä, joten täysin vaistonvaraista tällainen käytös tuskin voi olla. Lisäksi menetetyn kumppanin perään haikaileminen on selkeä merkki toisesta eräästä hyvin suuresta tunteesta:

Rakkaus

”Kun näen papukaijapariskunnan sukivan toisiaan hellästi ja kärsivällisesti, mieleeni ei tule ensimmäisenä, että ne vain pyrkivät varmistamaan geeniensä jatkumisen. Se on harhaanjohtavaa puhetta, sillä sukiminen tapahtuu preesensissä, nykyhetkessä, kun taas evoluutioselitykset voivat viitata vain menneeseen.” Kädellisten tutkija Frans de Waal, Kun Norsut itkevät – Jeffrey Moussaief Masson & Susan McCarthy

Romanttinen rakkaus koetaan niin yleväksi ja pyhäksi tunteeksi, että se on haluttu pitää visusti erossa eläimistä. Toisaalta ihminen rakastaa rakastamista niin paljon, että on alkanut rakastaa lemmikkejään kuten toisia ihmisiä rakastetaan. Vaikka eläimiä ei pidä laskea liian kauas ihmisistä, pitää silti aina muistaa, että ero ihmisen ja linnun välillä on kuitenkin huikea. Missä sitten menee turvallinen raja? Kykeneekö neitokakadu rakastamaan? Miten ihmisen pitäisi rakastaa neitokakadua?

Rakkaus on ihmisten keskuudessa melko kulttuurispesifiä, mutta sekä tunnetta, että sen ilmentämistä yhdistää samat piirteet ja signaalit, kuten jo mainittu punastuminen, perhoset vatsassa, fyysinen kontakti ja parittelurituaalit. Monissa kulttuureissa on tavallista, että ihmisten urokset kantavat lahjuksia naaraille. Näin toimivat myös monet linnut.

Ennen neitokakadujen sitoutumista täytyy vastapuoli hurmata. Yleensä se on koiras, joka kosii naarasta, mutta toisinaan myös naaras näyttää kiinnostuksensa koiraaseen ja toimii aloitteentekijänä. Parisuhteen synnyssä voi mennä yksilöllisesti kauankin. Jotkut eivät tunnu kiintyvän toisiinsa millään, kun taas joillakin pariskunnilla kemiat täsmäävät niin hyvin, että vartin yhdessäolon jälkeen jo paritellaan. Tällaiset nopeat ja kiihkeät parit näyttävät myös säilyvän vakaimpina ja uskollisimpina. Ikään kuin ne sisältäisivät selkeästi voimakkaamman tunnesiteen kuin heiveröisemmät ja ongelmallisemmat suhteet.

Kun neitokakadut muodostavat parin, ne viettävät suurimman osan ajasta yhdessä. Pariskunta rapsuttaa ja sukii toisinaan, syövät usein yhdessä ja nukkuvat lähekkäin. Ne voivat paritella, vaikkeivät tuottaisikaan tämän jälkeen munia. Jotkut parit ottavat hellästi toisiaan nokasta kiinni. Vaikka merkitys ei olisikaan sama kuin ihmisille, tämä ele on ikään kuin lintujen vastine suukottelulle. Hätätilanteessa, kun koko parvi on pöllähtänyt ilmaan ja laskeutunut sitten alas, alkavat kumppanit huutaa toistensa perään. Ne etsivät toisiaan välittömästi.

Neitokakadujen leimautuminen ei ole itsestäänselvää. Ne eivät vain kokoonnu jossain ja valitse kukin satunnaista kumppania. Sitä, mikä vastakkaisessa sukupuolessa hurmaa, ei ole tutkittu neitokakadujen kohdalla. Vankeudessa neitokakadut eivät aina hyväksy niille tarjottua kumppania ja niillä voi olla partnerinsa selän takana suhde toiseen yksilöön. Toisinaan ne saattavat tehdä kaikkensa rikkoakseen kirjaimellisesti esteet tieltään päästäkseen sellaisen yksilön luokse, johon ovat todella kiintyneitä. Mutta silti ei olisi hyväksyttyä sanoa, että neitokakadut pettävät, kieltäytyvät pakkoliitoista tai taistelevat päästäkseen tosirakkautensa luokse. Oikeastaan leimautuminen on täysin väärä termi puhuttaessa neitokakadun sitoutumisesta tiettyyn kumppaniin, sillä eläimistä puhuttaessa leimautumisella tarkoitetaan peruuttamatonta käytöksen muuttumista. Leimautumista on esimerkiksi monien sorsalintujen poikasten pysyvä kiintyminen ensimmäiseen olentoon, jonka ne näkevät. Tätä emokäsitystä ei enää voi muuttaa. Sen sijaan neitokakadut voivat lakata kiinnostumasta toisistaan, eikä niiden pariside ole muuttumaton.

Neitokakadut kykenevät siis oppimaan temppuja ja matkimaan niin pitkälle kuin se on niille fyysisesti mahdollista, hauskaa ja tarpeellista. Neitokakadut osoittavat emotionaalisuutta käytöspiirteissään, leikkivät, ystävystyvät, surevat kumppaneitaan, aistivat muiden olentojen emotionaalisia tiloja ja kykenevät ragoimaan niihin. Ne traumatisoituvat ja muistavat pitkään, jos tulevat kohdelluiksi väärin. Tämä laji ei suinkaan ole tyhmä. Me vain oletamme turhan usein, että neitokakadun kuuluu oppia ymmärtämään ihmisiä, jokaista käsky- ja kieltosanaa. Jos kerta olemme niin paljon fiksumpia, eikö asetelman kuuluisi olla aivan toisin päin?

Neitokakadu ei ole ihminen, se on lintu. Sitä ei saa rakastaa kuten ihmistä, sillä linnuilla on lintujen tarpeet. Sitä on tulkittava, kuten lintuja tulkitaan. Tällainen tulkitseminen ei kuitenkaan aina sulje pois perimmäisiä käyttäytymispiirteitä, jotka voidaan löytää laajalta skaalalta eläinkunnasta – eläinkunnasta, jonka jäseniä myös me olemme.

© Ida-Emilia Kaukonen 2003-2016
Neitokakadut - Variaatioiden Aikakausi / Cockatiel Chromatics
Kaikki oikeudet pidätetään / All rights reserved