banneri

Tänään sain jatkaa pikkuisten puolesta taistelemista. Toisiksi nuorin oli jo paljon parempivointinen, mutta nuorimmalla oli kupu illallakin miltei tyhjä. Nostin sen pesästä ja koitin avustusruokkia, mutta se oli lähes mahdotonta, sillä poikanen ei reagoinut, eikä jaksanut kannatella päätään.

Se näytti siltä, että vetäisi viimeisiään, ja luulen, että sen kehon outo kiemurtelu oli jonkinlaista kipua nestehukasta. Laitoin sen pesään ja totesin poikaystävälleni, että on vain ajan kysymys, ennen kuin se kuolee, mutta ainakin sillä on sisarusten turva. Vauva makasi osin kyljellään ja oli viileä. Voin kuvitella, että se hetki olisi ollut ulkopuoliselle vähän kuin leffasta, kun kävelin pois päin pesältä, mutta pysähdyin ennen lintuhuoneen ovea. "Vittu. Mä yritän vielä."

Aiemmin toisiksi nuorimmalle oli toiminut lisälämpö, joten lämmitin jälleen käteni ja otin vauvan ensiavuksi lämpenemään kämmenelle. Samalla etsimme poikaystäväni kanssa kauratyynyn ja poikaystäväni lämmitti sen käsieni ollessa varattuja. Pelastustiimimme istui sitten keittiöön, jossa vauva sai olla kauratyynyllä, ja sormeni tukivat kehoa ja päätä. Ensin se sai nukkua siinä ja kas vain, lämpö teki tehtävänsä ja jotain elon merkkejä oli nähtävissä. Sitten tein pelastussuperruokasörsselit. Meni jonkin aikaa, että pieni alkoi lopulta hennosti kerjätä. Se oli aika voimatonta ensin, mutta se silti söi. Sitten se sai nukkua taas sylissäni. Kupu veti kyllä hyvin. Oli myös jännä nähdä, että poikasen väri alkoi parantua hiljalleen. Niinkin nopeaa! Toistin tätä ja istuin noin nelisen tuntia keittiössä vauvan kanssa, kädet ja syli varattuna. Vaavi virkosi näiden tuntien aikana yllättävällä tavalla ja alkoi kerjätäkin lopulta. Kun tilanne näytti suhteellisen stabiloituneelta, päästin lapsen sisarustensa luokse turvaan ja lämpöön.

Tänään tuli oikein kunnon emootioryöppy. Kun olin sen useamman tunnin istunut siinä, ja vauva oli juuri saanut ruokaa. Ja kun se hakeutui sitten nojaamaan kättä vasten ja vaipui uneen pään painuessa pienenä ja hauraana peukaloa vasten ja suupieli taipui hiukan ylös, eihän siinä voinut kuin päästä itku liikutuksesta. Vaikka olen oppinut sairastilanteissa kylmettämään itseni sen verran, että kykenen toimimaan, enkä murskaudu kasvatuksen mahdollisista huonommista hetkistä, tänään oli kyllä oikein kunnon emootiopäivä. Tiedän jo nyt, että aamulla menen heti ensimmäiseksi katsomaan, selvisikö se yöstä.

Aion monitoroida poikuetta aiempaakin tarkemmin. Jip ja Janneke ovat pesästä melko paljon poissa syömässä, joten se on onneksi hyvin mahdollista. Avustusruokin aamut ainakin sen verran, että nuo kaksi skidiä saavat energiaa kerjätä päivästä. Myös kupuja täytyy pikkuhiljaa venyttää ruoalla. Jos kyse olisi poikasten viasta, en lähtisi tällaiseen. Mutta koska noilla pienillä on täysin hyvät edellytykset normaaliin elämään, aion tehdä kaikkeni, että ne saavat sellaisen.

© Ida-Emilia Kaukonen 2003-2016
Neitokakadut - Variaatioiden Aikakausi / Cockatiel Chromatics
Kaikki oikeudet pidätetään / All rights reserved