banneri

Mä rakastan lintujani. Se saa mut tekemään asiat paremmin niitä kohtaan. Mä välitän. Ja olen ylpeä siitä.

Tätä päivää ja sen tunnekuohuja ajatellessani olen jäänyt pohtimaan yleistä maailmanmenoa. Sitä, miten olen nähnyt niin monen suhtautuvan tähän harrastukseen. Linnunpoikasiin suhtaudutaan, kuin ne olisivat jonkinlaisia piirroksia siitä, mitä ne voisivat joskus olla. Niin kuin ne olisivat se arkkitehdin luonnos tulevasta hienosta rakennuksesta. Sitä luonnosta sitten käsitellään, retuutellaan, availlaan sitä ja käännellään kaikin päin. Jos piirros ei ole hyvä, ei se mitään, koska voi aina tehdä uuden.

Mutta linnunpoikanen ei ole piirros. Se on jo itse se rakennus. Se on ne palkit, joista kasvaa se upea kyhäelmä, kun solut jakaantuvat entisestään, massa kasvaa, pigmentti siirtyy sulkiin, jotka lopulta ovat se kaunis maali ja tapetti talon seinillä. Jep, lopputulos on se, mitä me haluamme nähdä, mutta se ei tarkoita, että jos perusrakenteissa on pieni särö, koko homma pitäisi aloittaa täysin alusta. Jos vikaa ei voi korjata, sitten sitä ei voi. Mutta jos voi, miksei korjaisi? Se poikanen on jo elävä. Se voi potentiaalisesti olla se jonkun toisen ihmisen "Becky", joka starttaa jollakulla todella upean motivaation. Tai se voi olla kuin Isis, joka olisi voitu lopettaa, mutta toipui poikasajan haaverista täysin ja on nyt kolmen aivan jumalaisen upean, fiksun ja rakastetun poikasen äiti.

Älkääkä käsittäkö väärin. Jos poikasessa on alunalkaenkin jotain vikaa, en lähtisi pelastustoimiin. Jos se olisi liian nuori, en myöskään tekisi niin ilman hyvää syytä. Poikasia ei kuulu pitää kärsimyksessä turhaan. Jos Pale Fire Phoenix olisi eilisen jälkeen näyttänyt siltä, ettei voisi toipua, mä olisin lopettanut sen. Mutta se toipui. Vielä tänä aamuna se oli vironnut, pörrö oli taas pehmeämpää ja se seisoi ponnekkaasti varpaillaan kerjäten ruokaa.

Onneksi viimeisimpien kurjien tapahtumien osalta ei ole ainakaan suoraan sanottu mitään vähättelevää. Mutta etenkin ulkomailla tuntuu siltä, että suhtautuminen poikasen menetykseen on sellainen "Ai mitä kuuluu? Ihan jees! Vähän nihkeää, kun pari poikasta heitti veivinsä, mut onneks on toinen pari jo tuottanut läjän uusia." Niille ei edes yritetä tehdä paljoa. Ehkä tässä asiassa jenkkilästä on jotain hyvääkin sanottavaa, sillä siellä lintuihin on oikeasti sallittuakin kiintyä, toisin kuin eurooppalaisessa kasvatuskulttuurissa, josta olen saanut hyvin kylmän kuvan. Oli se sitten se keski-ikäinen patriarkaalisuus vaiko mikä stereotypia, mutta jotenkin siellä tuntuu olevan tosi kylmä mentaliteetti. Toki Suomessakin on niitä, joiden suhtautuminen on sama. Ja siis faktahan on, että jonkin verran kasvattajan on pystyttäväkin pysymään viileänä. Jos koko toimintakyky menisi jokaisesta poikasesta, se ei olisi terveellistä enää. Mutta mitä yleisesti on kuullut toisinaan ihmisten puheita, voisin kuvitella omankin tapaukseni suhteen olevan ainakin yksi-kaksi tyyppiä, jotka ihmettelevät, että mitä mä nyt näin emotionaalisena meuhkaan "jostain poikasesta". Niin. Kun eihän niin saa tehdä. Se on niin naisellista ja dramaattista "to be attached to your birds", kuten minulle selitettiin Hollannissa.

Excuse me, saanko kysyä: Kuka helvetti on sanonut, että ette saa rakastaa lintujanne?

Mun niskavillani nousevat heti pystyyn, kun kuulen termin 'vaan lintu' tai 'vaan poikanen'. Ush. Ehkä siinä 'vaan lintu' -mentaliteetissä on kyse jonkinlaisesta ihmisen keinosta suojella itseään menettämisen tuskalta. Se on herkkä kupla se, joten jos joku toinen näyttääkin yhtäkkiä näitä pelottavia tunteita, siihen on pakko puuttua, koska muutoin omakin mieli saattaa virittäytyä tuntemaan. Ja kun tuntee, voi sattua.

Mä olen nykyisin hirveän vainoharhainen kirjoittamaan blogiini asioista, koska tiedän täsmälleen, miten paljon näitä kirjoituksia seurataan. Jos mä teen jotain, muut tekevät perässä. Ja jos ei ratkaisu toisen tilanteessa menekään kuin Strömsössä tai jos se kyseenalaistetaan, sanotaan "No kun Ida-Emiliakin". Joten mä vaan simply lakkasin sitten kirjoittamasta tuollaisia. Mutta Hollanninreissun jälkeen mä halusin muuttaa sitä asiaa, koska hiljaisuudella mä en vaan saa aikaan tarpeeksi. Tuntuu pahalta heittää itsensä mahdollisten verikoirien raadeltavaksi, tai pelätä sitä, että joku puhuu pahaa tietämättä yhtään, mistä tässäkin oli kyse. Mutta musta on tärkeää kertoa myös vastoinkäymisistä. Ne ovat valitettavasti usein niitä opettavaisimpia. Ja oikeasti jos kaikki epäonnistumiset, joita pesittäjät ja kasvattajat eivät tuo ilmi, tiedettäisiin, olisi kuva harrastuksesta varmaan ihan toinen.

Mun täytyisi vain keskittyä niihin tukeviin ja kannustaviin ihmisiin, joita on paljon enemmän...

Koko maanantai on ollut yhtä koomaa. Hautasin Pale Fire Phoenixin kauniille, korkealle, kivikkoiselle kukkulalle. Muutoin aivot ovat ihan jossain muualla ja keho vielä enemmän. Parin yön valvominen tuntuu jokaisessa raa päivän saa vielä surra tällä tasolla, mutta pian on keskityttävä jäljellä oleviin poikasiin ja kehittämään jonkinlaista kiintymyssidettä niihin. Menetysten jälkeen kun käy tosi herkästi niin, että ei uskalla kiintyä enää muihin poikasiin, koska pelkää niidenkin menetystä. Mutta juuri se kiintymys omalla kohdallani motivoi siihen entistä parempaan kasvatustulokseen, panostukseen ja alkukoulutukseen. Ja se on niitä asioita, joista pidän tässä harrastuksessa.

Siksi musta saa ja pitää kiintyä. Itseään ei saa täysin käristää matkalla. Mutta mä väitän, että teet asiat paremmin, jos välität.

Pale Fire Phoenix, joka avasi silmänsä saatuaan hieman voimistusta.

© Ida-Emilia Kaukonen 2003-2016
Neitokakadut - Variaatioiden Aikakausi / Cockatiel Chromatics
Kaikki oikeudet pidätetään / All rights reserved