banneri

"Lintujen aamuhuudot viiltävät kipeästi korvissa mielen usvaisen kuplan läpi. Kello on herättänyt jo kaksi tuntia sitten, ja torkuttamisestakin on luovuttu. Raajat eivät haluaisi totella. Mutta täytyy. Olen siivonnut enää, jos on pakko. Kotini on kaaos, jossa liikkuminen tapahtuu esineiden yli astumalla. Se hävettää, ja häpeä itsessään saa niin lukkoon, että tahtoo vain paeta peiton alle. Löntystän lintuhuonetta kohti automaattivaihteella ja pysähdyn. Pahinta on oven avaaminen. Olen muuttunut niin paranoidiksi, että pelkään silmittömästi joka päivä törmääväni sulallisiin ruumiisiin. Mutta on pakko. Pakko, pakko, pakko. Kaikkea on pakko. Astun sisään. Pidättelen hengitystä, sillä pelkään tajuavani pölyisyyden, jos hengitän. Ei ruumiita. Jauhokoisat ovat levinneet käsistä, koska en ole jaksanut myrkyttää. Joskus toukat saivat minut tolaltani ja itkemään - nyt en enää edes välitä. Olen lannistunut avuttomuuteen. Linnut sirkuttavat iloisesti, mutta ne aistivat nykyisin muutokset olemuksessani. Tervehdykset eivät tunnu miltään. Olen jossain niin syvällä, etten kykene tuntemaan juuri mitään positiivista. Ympärilläni on iso muuri, jonka takana on massiivinen määrä mustaa vettä, ja jos siihen muuriin tekee hellyydellä säröjä, se vesi uhkaa tulvia kerralla ulos. Vasta, kun neitokakaduni Ninja istahtaa olalleni ja pyytää rapsutustani, purskahdan itkuun ja hajoan niin, että jalat ovat mennä alta. Taas kerran. "

Masennus ja muut mielemme terveyttä koettelevat tilat ja sairaudet ovat saaneet viime vuosina enemmän julkisuutta. Hyvin vähän puhutaan silti siitä, kuinka paljon voimakasta alavireisyyttä aiheuttavilla sairauksilla on vaikutusta lemmikkiharrastukseen. Haluan nyt puhua avoimesti kokemuksistani, sillä toivon niiden auttavan niitä, jotka kenties tälläkin hetkellä pelkäävät avata lintuhuoneensa oven.



Kun harrastus romahtaa

Yllä oleva kuvaus oli arkeani vielä joitain kuukausia sitten. Taustallani on useamman vuoden vaikeampi jakso, joka alkoi traumaoireilua edeltävällä tunnevajeella ja eskaloitui lopulta määrittelemättömäksi masennukseksi. Suomeksi tämä tarkoittaa sitä, että ikävät tilanteet johtivat siihen, että mieleni suojautui kitkemällä tunteistani intensiivisyyttä reilulla kädellä. Kun sitten alkoi olla aika käsitellä tätä kaikkea, alkoivat kokemukset muistua ja tunteet purkautua hallitsemattomasti. Kun ei tunne hetkeen oikein mitään, ja yhtäkkiä alkaakin tuntea, ei se olekaan enää ihan niin kontrolloitua.

Tunnevajeessa ollessani lintuni tuntuivat etäisiltä. Jokin minussa tiedosti, että välitän niistä, mutta se välitys ei tuntunut. Siitä muodostui ikään kuin ideologia jonnekin takaraivoni perukoille. Minun kuuluu olla lintuharrastaja ja välittää tästä kaikesta, vaikken oikeastaan välitäkään. Myös lintujen kohdalla tapahtui niitä pieniä säröilyjä muureissa, onneksi. Hollannin matkani aikana videolle taltioitui hillitön itkukohtaus kohdatessani Jodie-neitokakadun. Ja Derpla-caique, joka tuli pelastusruokintaan, muistutti harrastuksen ihmeistä ja uutuudenviehätyksestä. Nämä tilanteet olivat harvinainen ja kallisarvoinen muistutus siitä, miten tärkeä asia harrastus oli joskus minulle ollut.

Mutta ne olivat silti yksittäisiä hetkiä. Ensisijaisesti tuntui, että olin merkityksetön ruokinta-automaatti. En saanut mitään tyydytystä rapsutteluhetkistä enkä jaksanut pysyä innostuneena edes siitä, että olin tuonut juuri maahan harvinaisia värejä ja toistamiseen. Kun sitten vielä uusien tulokkaiden ensimmäinen pesitys meni mönkään, ja menetin lähes koko pastellikasvopoikueen, motivaationi oli entistä pahemmin koetuksella.

Sopivasti tähän väliin universumi päätti kaataa hieman Lady Gagaa niskaani. Ensin kuputulehdus eräällä linnulla, sitten joitain kuukausia myöhemmin munasarjakasvaimia ja kohdunpoisto eräällä rakkaimmista kasvatuslinnuistani. Tätä seurasi upean double factor -hopeani maksakasvain ja leikkauspöydälle menehtyminen ja kun siihen vielä lyötiin päälle caiqueni Pyron erityishormonaalinen syksy, joka johti siihen, että Pyro puri erään hopeapoikaseni jalan amputointikuntoon, alkoi mitta olla täynnä. Kolme leikkausta vain parissa kuukaudessa, ja summa enemmän kuin mitä palkastani jää kahdessa kuukaudessa käteen. Eikä siinä vielä kaikki: pian erään lintuni jalkarengas osoittautui liian pieneksi ja piti leikata jalasta. Kaiken tämän johdosta syntynyt ahdistus sai minut pakoilemaan lintuhuonetta siinä pelossa, että siellä olisi jälleen ikäviä yllätyksiä. Ja se pakoilu puolestaan johti uusiin ongelmiin.

Perfektionisti tippuu lujaa

"Häkkien takaa kuuluu piipitystä. Kauhistun äärimmilleni ja haukon henkeä. Vahinkopoikanen?! Mitä ihmettä? Ei voi olla! Pelastan poikasen leikkaamalla tieni 2,5 -metrisen metallirakennelman läpi ja rikon monen viikon työni. Tajuan pakoilleeni huoneessa oleskelua niin, etten ole edes huomannut emojen ryömivän häkkien taakse hautomaan. Yritän laittaa poikasen pönttöön. Emot eivät mene hautomaan. Ne sähisevät ja vierastavat vauvaa. Vauva jäähtyy ja liikkuminen alkaa hidastua kriittisesti. Pesen käteni polttavan kuumalla vedellä ja ajattelen, että kipu on rangaistus huolimattomuudestani. Otan vauvan lämpeämään käsiini. Se toimii, ja vauva virkoaa. Painottelen kauhusta ja syyllisyydestä itkien sen faktan kanssa, että jos pistän sen pesään, se kuolee kylmään, elleivät emot mene sinne pian. Ja jos en pistä, se kuolee käteeni nälkään, sillä noin pienelle minulla ei ole mitään ravintoa. Tili on tyhjä ja aika alkaa loppua. Stressiä ei helpota tieto erittäin aikaisesta aamuherätyksestä. Lintuhuoneen valo sammuu. Muunnan ajastinta, jotta emoilla on enemmän aikaa. Tilanne jatkuu kolme tuntia ja kello tulee puolenyön. Lopulta pelkoni toteutuu, ja naapuri hakkaa seinää merkiksi siitä, että nyt lintujen huuto on mennyt häiritsevän puolelle. Teen ehkä koko harrastustaipaleeni kyseenalaisimman ratkaisun: laitan poikasen pönttöön, syötän emoille hirssiä, sitten otan naaraan kiinni ja suljen sen pesälaatikkoon poikasen kanssa. Kyykistyn hyperventiloiden lattialle ja kuuntelen, kuinka naaras sähisee ja räpistelee. Olen aivan loppu ja voisin jäädä nukkumaan lattialle, mutta viimeisin voimin ryömin uupuneena sänkyyn käymättä iltasuihkussa.

Onnekseni aamulla kuulen hentoa ruokintapiipitystä pesästä. Poikasesta ja sen sisaruksista kasvaa kauniita ja terveitä ja ne saavat rakastavat kodit. Se ei silti poista henkisiä ruoskanjälkiä selkänahastani. Miten tämä voi tapahtua minulle? 20 vuotta lintuja, ja yhtäkkiä harrastus alkaa tuntua niin pahalta, etten kestä edes olla lintuhuoneessa. Minun pitäisi olla Ida-Emilia. Minun pitäisi näyttää esimerkkiä ja jaksaa auttaa lintuja ja lintuharrastajia. Kasvattini ovat maankuuluja hyväluonteisuudestaan ja helposta kesytettävyydestään ja pidän yllä kansainväliselläkin mittapuulla todella suurta neitokakaduyhteisöä - ja yhtäkkiä en vaan enää jaksa. Samaan aikaan ikävöin harrastusta ja toisaalta haluan niin kauas siitä kuin voin. Mitä minulle oikein tapahtui?"

Tuolloin tuntui, että se kaikkein tärkein ja rakkain asia oli otettu minulta pois. Mutta kuka sen oli ottanut? En vielä tuolloin löytänyt suoraan mitään sellaista tekijää, jota olisi voinut osoittaa sormella. Niinpä syytin ihan vain itseäni. "Minun syyni, kun muutin Helsinkiin. Minun syyni, kun hankin monilajitalouden. Minun syyni, että priorisoin muuhun. Minun syyni, kun olen laiska, huono ja selkärangaton."

Osittain luulen, että ikäviin tuntemuksiin liittyi myös väsyminen asemaani. Jonkinlaisena neitokakaduskenen "kiiltokuvana" oleminen on asia, joka luo painetta. Olen perfektionisti luonnostani, ja ympäristön ruoskaniskut saavat myös oman ruoskani viuhumaan kahta voimakkaammin. Kun sitten tuli vaihe, jossa en kyennyt pitämään yllä omia korkeita standardejani, oli sen aiheuttama tuska aivan suunnaton. Mitä enemmän pyrkii tekemään kaiken oikein sitä kipeämmältä vastoinkäymiset tuntuvat. Niistä syyttää niin helposti itseään.

Tässä tilassa ollessaan harrastaja kokee herkästi myös suurta ristiriitaa. Samaan aikaan ikävöi harrastusta ja siihen kohdistuvaa intoa todella paljon, mutta samalla harrastus ja kaikki siihen liittyvä tuntuu pahalta. Esimerkiksi sosiaalisen median keskustelut olivat todella suolaa haavoihin. Tätäkään asiaa ei auttanut, että pienen poissaolon jälkeen Neitokakadu-ryhmä, jota pidin yllä yhdessä parin ystäväni kanssa, oli kadonnut Facebookista tyystin ilman mitään varoitusta. Sekin tuntui todella julmalta iskulta kasvoille. Kaikki se vaiva, mitä oli nähnyt. Olin epäonnistunut mielestäni siinäkin. Minulla ei ollut myöskään voimia perustaa heti uutta ryhmää. Siihen olisin tarvinnut rohkaisevan sanan tai tukea. Jonkun, joka kertoo, että hei, vaikka olet hetken hiljaa, yhteisö tarvitsee sinua, eikä unhda sinua. Mutta koska tilastani ei oltu tietoisia, ei sellainen olisi ollut mahdollista.

Ja toisaalta, mistä lähtien olisin ollut oikeutettu minkäänlaiseen tunnustuksen odottamiseen? Enkä odottanutkaan. Tarvitsin. Mutten odottanut. Enkä odota vieläkään, että maailma ympärillä olisi täynnä telepaatikkoja. Valitettava fakta vain on, että kun voimat ovat loppu, ihminen vaikenee. Avun pyytäminen on kuin kävelisi sairaana apteekkiin. Se tekee kipeää ja tuntuu niin ylitsepääsemättömän vaivalloiselta ja voimia vievältä, että siihen pystyy turvautumaan vain hyvin tietynlaisessa mielentilassa. Pitää välittää tarpeeksi, mutta pitää olla myös tarpeeksi hajalla. Ja valitettavasti ollessaan tarpeeksi hajalla tajutakseen kunnolla avuntarpeensa on myös niin syvällä, ettei enää välitä.

Lusikkateoria: miltä tuntuu olla sairas ja lintuharrastaja?

"Hitaasti hän oppi, että lounaan väliin jättäminen maksoi hänelle lusikan, kuten myös junassa seisominen, sekä tietokoneella kirjoittaminen liian pitkään. Pakotin hänet tekemään valintoja ja ajattelemaan asioita eri tavalla. Hypoteettisesti ajatellen, hänen piti valita olla hoitamatta muita asioita jotta hän voisi syödä illallista sinä päivänä. -- Listasin, että hänen täytyi syödä illallista, mutta hänellä oli vain yksi lusikka jäljellä. Jos hän kokkaisi, hänellä ei olisi energiaa tiskata. Jos hän lähtisi ulos syömään, voisi olla liian vaarallista ajaa takaisin kotiin." - Christine Miserandino, Butyoudontlooksick.com (Reumaliiton käännös)

Ihminen, joka ei koskaan ole masentunut tai kärsinyt muista samankaltaisia oireita aiheuttavista sairauksista, sanoo helposti "Mene ulos! Harrasta liikuntaa!" ja muuta ajattelematonta. Vielä useammin näitä kommentteja kuulee tahoilta, jotka sekoittavat sairauden ja alavireisen mielentilan toisiinsa. Joskus hölmönä teininä olen varmasti sanonut näin itsekin, ja olen siitä suunnattoman pahoillani. Kroonisesti sairas ihminen, oli sitten fyysinen tai henkinen sairaus, ei todennäköisesti vain pysty tekemään näitä ehdotettuja yksinkertaisia asioita. Tuntuu, että läpikäymäni tila on jotakin, jonka voi ymmärtää vain toinen samaa kokenut.

Mutta voisiko tätä tunnemaailmaa sitten avata jotenkin muutenkin kuin tunneperäisesti? Uskon vakaasti, että läheisemme ainakin haluaisivat ymmärtää voidakseen olla paremmin avuksi. Voisiko sitä sitten havainnollistaa jotenkin?

Helpointa olisi ehkä käyttää Christine Miserandinon "Lusikkateoriaa". Lusikkateoria kertoo siitä, kuinka kroonisesti sairas joutuu mitottamaan päivittäisen rajallisen energiansa ja miten sen jakaa. Sairas ihminen joutuu tekemään jatkuvasti yksinkertaisiinkin asioihin liittyviä vaikeita valintoja, joita terve ihminen ei joudu. Lusikkateoriassa lusikat symboloivat energiaa ja jokainen teko vie lusikoita. Kun lusikat loppuvat, voimasi loppuvat, eikä mitään ole enää tehtävissä ennen tuntuvaa lepoa. Siinä missä terveen ihmisen ei yleensä tarvitse miettiä, miten lusikkansa jakaa, joutuu sairas pohtimaan valintoja pientenkin asioiden välillä. Jos teen nyt aamiaisen, en enää ehkä jaksa kävellä kauppaan. Käytänkö lusikan siis siihen, että teen viimeiset ruokani ja olen illalla nälissäni vai että hankin ruokaa, mutten jaksa ehkä valmistaa sitä koko päivänä?

Terveellä ihmisellä on teorian mukaisesti runsas tai lähes rajaton määrä lusikoita. Annan sinulle nyt sairauteni nimeltä endometrioosi, jossa kohdunkalvoa sirottuu kehossa sinne missä ei kuuluisi. Tästä muodostuu eräänlaisia kasvaimia, jotka vuotavat verta, veri ei pääse pois elimistöstä normaalisti, vaan tulehduttaa ympäristönsä ja aiheuttaa voimakasta kipua ja arpeuttaa kehoa sisältäpäin. Endometrioosin vuoksi saat käyttää 30 lusikkaa yhteensä päivässä kaikkeen, mitä teet. Aloitet- eipäs. Sinulla on myös ärtyvän suolen oireyhtymäni. Pitää ottaa huomioon, että ruokailu itsessään on stressiä aiheuttava asia. Saat vain 25 lusikkaa käyttöösi päivässä. Sitten lisätään päälle henkinen romahdus ja määrittämätön masennustila sekä traumaoireilu. Saat 10 lusikkaa koko päivälle.

Lintujen ruokien laitto vie aina lusikan. Jos lintuhuone on sekaisin, siellä oleminen vie lusikoita, sillä epäsiisteys ahdistaa ja nostaa syyllisyyttä, jotka eskaloivat ahdistustilaa. Lintuhuoneen siivoaminen on urakka, joka vie heti kättelyssä 5-8 lusikkaa. Sen oheen jaksat nousta ylös, käydä suihkussa ja syödä ja pukea - näistä jokainen on teko, joka vie sinulta lusikan. Jo ajatus siitä, että tuollainen lusikkamäärä tulisi käyttää, aiheuttaa stressiä, joten usein suunnittelen siivouspäivää viikon etukäteen ja varaudun siihen henkisesti. Minun tulee tietää täysin varmasti, ettei päivälle ole muuta ohjelmaa. Jos kompastun ja tiputan lusikat, niitä ei enää tule ennen seuraavaa päivää ja hyvin nukuttua yötä.

Siivoaminen on ylipäänsä yksi vaikeimpia asioita, kun on pitkäaikaisesti sairas, eikä jaksa. Lintuhuone kun on - etenkin parikymmenpäisellä parvella - kirjaimellisesti täynnä ulostetta hyvin nopeasti. Linnun metabolismilla ei täysin puhdasta hetkeä ole koskaan ja sen jokainen harrastaja hyväksyykin, mutta toisaalta sotkuisuuden piste myös saavutetaan nopeasti. Eläimestä tulee kantaa vastuu, joten sotkun ei vain yksinkertaisesti saisi antaa mennä liian pitkälle. Mutta kun henkinen kipu, ja omassa tapauksessani endometrioosin johdosta myös fyysinen ja rasituksesta paheneva kipu, vaikeuttaa epämukavaa toimenpidettä entisestään, voi olla todella vaikea olla aloitteellinen.

Siivoaminen aiheuttaakin koomisen ristiriidan. Huomaan usein, että haluaisin pyytää jonkun avuksi siivoamaan, mutta en pystykään, sillä sitten joutuisin sosialisoimaan ja kuluttaisin lusikan. Ja vielä koomisempaa on, että jos pääsisinkin tämän askeleen yli, minua pelottaisi tulla tuomituksi sotkusta, joten siivoaisin ennen siivousavun saapumista. Plus, miinus = nolla.

Ne synkimmät tunteet

"Schnee odotti puolitajuttomana paranemishäkissään. Jalkaa ei oltu saatu pelastettua. Pyro oli kirjaimellisesti murskannut luut säpäleiksi. Halusin siirtää Pyron eristyksiin, turvaten muun parven. Pyro huurusi kuin hullu ja paukkui häkin pinnoihin minkä tahansa elävän ohittaessa häkin, oli sitten lintu tai ihminen. Positiivisen vahvistamisen keinoin tapahtuvat siirtoyritykset olivat siinä lusikattomassa tilassa toimimattomia. Olisin tarvinnut jonkun toisen siirtämään lintuni, jos olisin halunnut sen tapahtuvan kauniisti. Tiesin hyvin, että tuo lintu imisi senhetkisen ahdinkoni itseensä ja kiukkuaisi kahta kauheammin Mutta edes harrastajapiireistä ei löytyisi kovin montaa, joka osaisi käsitellä niin rajussa kemiallisessa huurussa olevaa hot-kategorian lintua. Yritin vielä ja kävin ostamassa Pyron lempiherkkuja - sain kuitenkin pureman. Valahdin hetkeksi tuttuun ja turvalliseen tunnevajeeseen. Koppasin raivoavan linnun pyyhkeeseen ja eleettömästi nakkasin sen uuteen häkkiinsä, ollen hetken verran tilassa, jossa olisin vain halunnut tunkea rakkaan lintuni uuniin. Heräsin ajatuksistani ja säikähdin niitä. Siinä me sitten olimme - me kaksi aivokemioidemme uhria - toinen paukkumassa pinnoihin lisääntymisviettiraivoaan syyssateiden kiihottamana, toinen itkemässä silmät päästään siitä, että kehtasi tuntea jotain niin negatiivista."

Kun tilanne on erityisen pitkällä, ihmisen mieli alkaa toisinaan syöttää hädissään ratkaisuksi myös sellaisia keinoja, jotka eivät ehkä normaalisti tulisi mieleen. Harva vastaavasta kärsivä haluaa puhua näistä kolkommista ajatuksista. Niiden sanominen ääneen pelottaa, sillä joku voisi ottaa ne väärin. Eläinharrastajapiireissä kateus tuntuu olevan omanlaisensa happo, eikä ihmisten ilkeyttä haluaisi ruokkia enempää antamalla aseita. Kuitenkin minusta on parempi sanoa myös tästä ääneen. Sen verran kuin mitä olen dialogia ystävieni kanssa käynyt, ovat synkeämmät ajatukset kohtalaisen yleisiä, kun voimat alkavat loppua. Siitä ei puhuta, mutta sitä tapahtuu.

Synkkiin ajatuksiin kuuluu tyypillisesti harrastuksen lopettaminen. Se on toive päästä pakoon sitä kaikkea ahdistavaa. Harrastuksen lopettaminen on symbolinen itsemurha ja siitä puhuminen on suuri avunhuuto. Harrastuksen lopettamisen ajatuksella leikittely on suuri hälytysmerkki siitä, että ollaan jo pitkällä uupumuksessa. Ja jos harrastajaystävä pohtii lopettamista masentuneessa tilassa, on hyvin todennäköistä, että alitajuisesti eläisi toive, että jostakin löytyisi apukeinot ja voimia jatkaa. Ristiriitaiseksi tilanteen tekee se, että toisaalta haluaisi, että joku estäisi. Toisaalta taas tuntee ärtymystä, jos joku sanoo, ettei saisi lopettaa. Ratkaisu tässä ei siis ole sanoa "Et saa lopettaa" vaan miettiä, olisiko mitään tehtävissä taakan keventämiseksi.

Jos lintujen kanssa on pulmaa, kuten käytöshäiriöitä, on melko tyypillistä myös "Kunpa en ois koskaan hankkinut sua!" -tyyliset karjahdukset tai ajatukset. Niistä itsensä kiinni saaminen on jotain niin hirveää, että riittävät itsessään jo pistämään kuuliaisen harrastajan tolaltaan. Hoemme itsellemme niin usein, että eläintä tulee ymmärtää, eikä sitä saa inhimillistää - ja kuitenkin samalla huvittavasti unohdamme, että me puolestamme olemme ihmisiä, ihmisen tunteilla, ja jos jokin asia satuttaa meitä, reagoimme siihen surulla, pelolla ja vihaisuudella. Tärkeintä on käsitellä tunteet ja tunnistaa, milloin ne ovat tunneryöpsähdyksiä. Spontaanisti nouseva ajatus ei ole välttämättä muuta kuin mielen tapa tuoda ilmi tunnetilaa konkretian tasolla: se, että mietin sen hetken verran Pyroa uunissa ei tarkoita, että olisin missään vaiheessa, ikinä, koskaan tosissani sen ajatuksen kanssa. Olin yksinkertaisesti hyvin vihainen: minulle tärkeä poikanen, johon olin nähnyt vaivaa ja jota olin odottanut, oli juuri mutiloitu raa'asti. Rakastani oli satutettu toisen rakkaan toimesta ja olin menettänyt lusikkani asian ratkaisemisessa. Minusta tuntui, että rakastamani lintu vihasi minua, joten paniikkireaktiona tilassa, jossa en ollut tarpeeksi terve käyttäytymään ammattimaisesti, tunsin hetkeksi defenssinä vihaa takaisin.

"Mä yritän ymmärtää. Mä todella, todella yritän. Ihan kamalasti. Ammattiminä siellä taustalla hokee, että ei saa olla vihainen Pyrolle. Ei linnulle saa. Se teki jotain lintujuttua, johon sillä varmaan oli syy. Mun olisi paljon helpompi, jos tää olisi todella selkeästi vaikka oma vika ja ennustettavissa. Linnulle ei saa olla vihainen. Universumi on liian persoonaton, että sille voisi olla vihainen. Enkä löydä kuin tuhannen mutkan kautta tekaistuja syitä olla itselleni vihainen. ...Mutta kun mä olen vihainen. Ja paskana. Mä odotin kuusi vuotta tuota poikasta. Enkä mä voi kohdistaa tätä tunnetta mihinkään, vaan olen jumissa. Juuri nyt mä haluaisin vaan etäisyyttä Pyroon, mutta en tietenkään voi ottaa sitä."

Tietenkin siinä vaiheessa, jos on pienintäkään pelkoa ajatusten muuttumisesta teoiksi, olisi käännyttävä heti ammattiauttajan puheille. Mutta ensisijaisesti jo asian myöntäminen itselleen voi auttaa.

"Kuinka moni harrastaja mahtaa ikinä sanoa tällaisia tuntemuksia ääneen. En tiedä. Mutta mä sanon. Vittuako sitä peittelemään. Tuntuu ihan helvetin pahalta ja ristiriitaiselta. Mä haluaisin käyttää kaiken energiani Schneen hoitamiseen nyt. Mutta samalla mun energiani menee tuon yhden raivopallon tällä hetkellä vaatimiin erikoisjärjestelyihin. Siihen, että sen pitää nyt nukkua olkkarin puolella, joten mun vuorokausirytmini määrittyy osin sen mukaisesti. Ja etten pääse päänsärkyisenäkään pakoon minnekään kuten normaalisti. Pyro piippaa nyt toista tuntia, koska sitä ärsyttää, kun Derpla ei ole sen kanssa - ja jos Derplan pistää sen kanssa, Pyro vahingoittaa sitä. Mä en ole onnellinen. Pyro ei ole onnellinen. Ja mun parveni muut linnut kärsivät."

Toisaalta uskon, että ne kaikkein hirveimmät ajatukset ovat myös ne, jotka muistuttavat meitä siitä, mitkä ovat todelliset tunteemme. Kun itsensä saa niistä kiinni, järkyttyy. Ja se järkytys kertoo, kuinka itse asiassa välitämme ja rakastamme yhä aivan julmetun paljon.

"...Ja sitten, juuri kun alan vakavasti miettiä, onko tässä mitään järkeä, Pyro tulee varoen kuin unesta heränneenä ja vaikuttaa väsyneeltä. Ja kömpii syliin ja uikuttaa hiljaa ja ottaa rapsutuksia kiltisti. Se pistää pään piiloon hiljaa mun kauluksen alle, ei surffaa, ei möngi. Vaan on vaan hiljaa, jotenkin tosi voipuneena päästessään sieltä kuplastaan edes hetkeksi pois ja hakee jonkinlaista piiloa ja turvaa. Ikään kuin se olisi itsekin vaan ihan helvetin väsynyt omaan pääkoppaansa. Lintujen kohdalla mä en ole oikein koskaan ollut luovuttajatyyppiä. Siksi niin kauan kun on mahdollista, yritetään."

Kuolema etäännyttää tai herättää

Kun harrastuksessa tapahtuu vastoinkäymisiä, on reaktioita muutamanlaisia. Harvakseltaan tapahtuvat kuolemat on helppo hyväksyä osana normaalia harrastusta. Usein tapahtuvat kuolemat puolestaan, vaikka olisivat täysin sattumaa, saavat harrastajan itsetunnon koetukselle. Menetysten tuska menee jossain vaiheessa yli, kuten itselleni kävi menettäessäni Wryyn. Tarpeeksi paljon kuolemaa ympärillä kehittää helposti suojakuoren, jossa tahtoo etäännyttää itsensä linnuistaan. Logiikka on hyvin yksinkertainen: jos rakastan vähemmän, minuun sattuu vähemmän. Niinpä sitä käy säästöliekillä ja jää roikkumaan löysään hirteen. Ei uskalla harrastaa, ja samalla harrastuksesta tulee valjua ja ahdistavaa. Pelko alkaa kontrolloida sitä, ja kaikki nautinto katoaa.

Toisaalta linnun kuolema voi olla myös se viimeinen herättävä tekijä. Joskus vaaditaan iso sysäys, jotta ihminen saa tarpeeksi tahdonvoimaa tehdä ratkaisuja, joilla saada elämänsä raiteilleen. Aina ei tarvitse edes osata löytää ratkaisuja itse - mutta tarpeeksi suuri mullistus elämässä voi riittää siihen, että ihminen ymmärtää kaipaavansa muutosta. Omalla kohdallani viimeinen pisara oli erään lempineitokakaduni menettäminen. Olin saanut tarpeeksi taukoa edellisistä tappioista, olin saanut levätä. Niinpä Serin kuolema osui hetkeen, jossa minulla oli tarpeeksi voimaa tehdä päätös: Minä rakastan lintujani. Minä haluan rakastaa lintujani. Minä haluan harrastaa lintuja. Minä haluan olla osa niiden elämää.

"Kun näin Serin nuokkuvan todella epätyypillisesti, tiesin jo, ettei se toipuisi enää. Se on sairastellessaankin ollut aina oma itsensä. Nyt se ei ollut. Pyysin jättämään leikkaamisen väliin, sillä jotenkin aavistin, mitä tapahtuisi. Jätin sen klinikalle. Aivan liian kiireellä. Mutta tällä kertaa tein sen jotenkin tietoisesti. Jos sanoisin nyt pitkät hyvästit, se pahentaisi asiaa minulle entisestään. Becky, Serin kumppani, oli saanut sanoa hyvästit - se merkitsi enemmän. Ruumiinavaustulos oli arvioni mukainen: kasvain oli niin kriittisessä paikassa, ettei sitä olisi voinut poistaa. Olin huojentunut siitä, että tein oikean valinnan. Mutta samalla koin valaistuksen. Yksi rakkaimmista linnuistani oli poissa, enkä ollut voinut olla sen kanssa tarpeeksi, koska olin itse niin huonokuntoinen. Vaikka Seri siitä tuskin kärsi parvensa ja puolisonsa kanssa, minä todellakin kärsin. Seri oli jalokivi, josta haaveilin. Sen hakeminen oli yksi harrastukseni ihanimpia hetkiä. Nyt sai riittää. Jos jatkaisin näin, enkä löytäisi jostain voimia, heräisin jonakin päivänä siihen, että yksi kerrallaan tärkeimmät lintuni olisivat poissa - ja minä olisin missannut niiden elämän viimeiset vuodet. Nyt olisi aika toimia. Varasin kalenteristani ajan. Päivän, jona olisin yksin. Siivosin lintuhuoneen kauttaaltaan pitkästä aikaa. Toin sinne lehteviä oksia ja uusia leluja. En ainoastaan mennyt huoneeseen, vaan aktiivisesti etsin kontaktia. Otin hirssin käteen ja lähestyin parveani. Se otti minut vastaan, ja ennen kuin ehdin tajutakaan, olin jälleen lintupuu, jota kukin yksilö tervehti omalla tavallaan. Yhtäkkiä tuntui kuin kaikki olisi niin kuin ennenkin. Ja se tuntui hyvältä."

Onko mitään tehtävissä?

Jos lenkillä käyminen parantaisi masennuksen tai poistasi lintuharrastukseen assosioituneet demonit, ei moisia olisi olemassakaan. Jokainen meistä on yksilö, jolle toimivat erilaiset asiat, joten voin vain kertoa, minkälaiset asiat ovat auttaneet minua. Se ei ole varmasti niin helppoa kuin miltä sen saa kuulostamaan, mutta vaikein osuus on yleensä keinojen ajatteleminen ja keksiminen sekä täyteenpano - eivät keinot itsessään. Jos annan näitä keinoja valmiiksi, poistaa se ehkä hieman taakkaa sellaiselta, joka vielä etsii keinojaan, mutta jolla ei ole lusikoita miettiä niitä.

Opeta itsellesi uudelleen, että linnut ovat positiivinen asia
Ahdistus lintuharrastukseen syntyy toisinaan negatiivisten assosiaatioiden kautta. Aivan kuten voimme poissiedättää pelkoja eläimiltä tai luoda positiivisia asiayhteyksiä, voimme tehdä saman itsellemme. Aloita ihan pienistä jutuista tai siirry voimiesi mukaan isompiin:
- Juo aamukahvi lintuhuoneessa
- Mene lintuhuoneeseen ilman puhelinta tai kameraa. Lintu elää ja hengittää siinä ja nyt, ei linssissä.
- Keskity viisi minuuttia joka päivä ihan vaan olemiseen.
- Opeta yksi uusi temppu
Ja jos jokin tuntuu hyvältä, pitkitä tilannetta ja toistele sitä.

Anna itsesi pitää tauko
Parhaimpia päätöksiäni on ollut pitää kasvatustaukoa vuoden 2017 ajan. Toki se on heikentänyt sitä ns. brändiä, kun ei ole uutisia poikasista, mutta samalla se on antanut tilaa. Kun poikasia ei ole hetkeen ollut, niitä alkaa taas kaivata. Niistä tulee jälleen jotakin erikoista ja ihanaa. Kun seuraavan kerran pesitän, uskon minun suhtautuvan aivan erilaisella tavalla vauvoihin. Ylipäänsä tauon salliminen on ollut avuksi. En ole päivittänyt tätä sivustoa hetkeen, ja ilmoitin tauosta myös sosiaalisessa mediassa. Vaikka näkyvyys on kärsinyt, ja tulee vaatimaan hieman työtä saada sivusto ja sen kanavat jälleen ihmisten tietoon, se on sivuseikka sen rinnalla, että saan itseni taas hiukan terveemmäksi. Nyt, kun olen saanut levätä, on mukavampaa julistaa kasvatuskausi alkavaksi ensi vuonna.

Jos et pidä huolta itsestäsi, et voi pitää huolta linnuistasi
Joskus on aivan pakko olla myös itsekäs. Lintusi ei kuole siihen, jos jonakin päivänä päätät, että nyt tarvitset ihan hetken aikaa vaikka vaan huilata. Tietenkin perushyvinvointi on taattava, mutta toisinaan auttaa rationalisoida tilannetta. Etenkin toisen linnun kanssa elävä neitokakadu pärjää yllättävän pitkälle ihan lintuseuransakin kanssa, kunhan saavat ruoan ja juoman. Muista, että jos sinä et ole kunnossa, et pysty huolehtimaan linnuistasi.

Muista, miksi harrastat
Joskus kadotamme syyt siihen, miksi alunperinkin hankimme lemmikkejä. Jos jäämme kiinni vääriin syihin, kuten muiden auttamiseen ja muille mieliksi olemiseen, alamme herkästi myös elää muita varten ja unohdamme omat tarpeemme. Näin kävi itselleni. Olen sallinut nyt itseni harrastaa ihan keskenäni. Jokaisen askeleeni ei tarvitse olla kaikkien tiedossa. Voin valita, mitä harrastuksestani jaan ja milloin autan muita. Minä en harrasta lintuja, koska olisin muille ihmisille velkaa. Harrastan lintuja, koska rakastan lintuja.

Investoi itseesi ja päästä irti myrkyllisistä ihmisistä
Joskus parempi ratkaisu on harrastaa hetki ihan vaan itsekseen, ilman sosiaalista mediaa tai tapahtumia. Toisinaan taas juuri yhteisö on se, mitä kaipaamme. Tärkeää olisikin, että erakoituminen ei menisi liian pitkälle, sillä etenkin aktiivisesti lemmikkiharrastusyhteisön jäsenenä ollut lannistuu vain enemmän, kun päästää turvaverkosta irti. Sen sijaan mieti, voisitko siinä yhteisössä päästää irti niistä osista, jotka häiritsevät onnellista harrastustasi.

Oltuasi tarpeeksi itseksesi, palaa takaisin yhteisöön
Tämä on ollut ehkä siitä vaikeimmasta päästä omalla kohdallani. Vaikka olen ihan sosiaalisesti kyvykäs ja ulospäinsuuntautunut, vie sosialisointi itsessään minulta paljon lusikoita ja tarvitsen paljon aikaa latautumiseen. Siitäkin huolimatta en voi tarpeeksi painottaa, miten tärkeää yhteisöllisyys on. Esimerkiksi Lemmikkilinnut Kaijuli ry:n parissa on paljon harrastajaystäviäni, joiden tukevat sanat ovat lämmittäneet ja lohduttaneet vaikealla hetkellä.
- Liity takaisin mukaan keskusteluun: sosiaalisen median tykkäyksiä ei ole ollenkaan väärin käyttää piristämään
- Käy harrastajien kanssa mökillä tai muussa pitemmässä tapahtumassa. Ystävyys on tärkeä motivaattori
- Opettele jokin uusi asia tai taito: esimerkiksi koulutusalue tai tietoa jostakin lajista
- Kirjoita artikkeli ja julkaise se: tiedon jakamisesta tulee hyvä ja aikaansaanut mieli!

Pyydä sellaista apua jota tarvitset - ja pyydä sitä selkeästi
Minulle yksi suurimpia apuja on pahimpina kausina ollut ystävä tai kumppani, joka on jäänyt yöksi ja aamulla ruokkinut linnut ja tuonut aamiaisen vuoteeseen kysymättä sen ihmeempiä. Tämä säästää välittömästi pari lusikkaa ja tekona on niin huojentava, että saattaa jopa antaa ylimääräisenkin lusikan. Hieman vaiheessa oleva suunnitelmani on tällä hetkellä sallia apua myös siivouspuoleen. Itse kaipaisin mahdollisimman vähän vaativaa siivousapua: sellaista, jonka kanssa minun ei tarvitse sosialisoida, sillä silloin stressaan ja poltan lusikoita kahta kauheammin. Mutta esimerkiksi pari kertaa kuussa käyvä ihminen, joka haluaisi leikittää lintuja ja ohessa siivoilla huoneessa, olisi minulle jo suuri apu.

Ammattiauttaja
En voi tarpeeksi alleviivata sitä, miten tärkeä seikka tämä on. Hyvän terapeutin löytäminen voi parhaimmillaan olla todella mullistavaa. Itselleen sopivaa henkilöä saattaa joutua etsimään, mutta se on sen arvoista.

Lopuksi

Tuntuivatko nämä ajatukset tutulta? Ehkäpä sinä olet kokenut samoja tunteita, oli kyse sitten linnuista tai muista eläimistä. Kenties nytkin suret kadotettua paloa harrastukseen. Olet menettänyt jotakin tärkeää, ja se tuntuu aivan uskomattoman pahalta.

En voi luvata, että kaikki palaisi ennalleen. Voi olla, että harrastuksesi muuttaa muotoa. Ehkä parven pienentäminen olisi ratkaisu - tai sitten avun pyytäminen. Tiedän, että se on ihan mielettömän vaikeaa. Ymmärrän, että siihen ei olisi voimia. Torjunta pelottaa. Olen käynyt sen saman läpi. Mutta entä, jos ottaisit puhelimen käteesi nyt ja soittaisit? Entä, jos voisit saada intohimosi takaisin? Entä, jos heräisit siihen, että kaikki ei olisikaan ollut turhaa?

Jaksa vielä vähän. Sen ei tarvitse loppua. Keinoja on. Ja kun lusikkasi ovat vähissä, muista, että perheesi, ystäväsi, yhteisösi ja ympäristökin voivat antaa omansa avuksesi.

Olen tässä.

"Viime yönä näin unta. Unessa löysin vanhalta kotiseudultani eläinkaupasta albiinoneitokakadun. Lainasin pikaisesti rahat saadakseni ostettu linnun. Se oli pieni, siro ja herkkä, mutta kaunis. Rakastuin siihen heti. Unessa tunsin pitkästä aikaa tunteen, jonka luulin kauan sitten kadottaneeni: uutuudenviehätystä ja intoa. Ehkäpä minä voin vielä palata henkiseen kotiini ja tuntea jälleen sen palon ja viehätyksen, jonka joskus tunsin. Ehkä se on ensin siroa ja pientä, mutta sillä ei ole väliä. Pienin askelin eteenpäin. Vaikka mitä tapahtuisi, olen henkeen ja vereen lintuharrastaja. Aina. Niin kauan, kun raajani liikkuvat, aion löytää keinot jatkaa.

© Ida-Emilia Kaukonen 2003-2016
Neitokakadut - Variaatioiden Aikakausi / Cockatiel Chromatics
Kaikki oikeudet pidätetään / All rights reserved