banneri

Neitokakadun historia

“Olen nähnyt maan lähes kokonaan niiden peittämänä niiden ollessa sitoutuneita ruoan hankkimiseen, eikä ole epätavallista nähdä niitä satoja yhdessä kumipuiden kuolleilla oksilla, lähellä runsasta vesivarastoa, joka näyttäisi olevan välttämätön niiden olemassaololle. Kakaduparakiitin [neitokakadu] lento on tasaista ja helppoa ja lentoa voidaan ylläpitää kauan. Kun se nousee maasta se lentää ylös lähimpään puuhun, valiten lähes poikkeuksetta kuolleen oksan, jolle se laskeutuu oksan myötäisesti. Se ei missään nimessä ole ujo lintu; ja johtuen siitä, että se on loistavaa syömistä, bush-elämää johtavat henkilöt tappavat sitä tätä tarkoitusta varten.” John Gould. Vapaa suomennos kirjasta Cockatiel Handbook [Tri. Gerald Allen ja Connie Allen, 1978 ja 1981]

Neitokakadun historia

Kretschmer ja Schmid ovat tämän vanhan kuvituksen takana, joka julkaisiin 1878 Pariisissa (Merveilles de la Nature, Bailliere et fils)

Tutkijat ovat jo yli sadan vuoden ajan koettaneet selvittää lintujen evoluution mysteeriä. Linnut ovat todennäköisesti kehittyneet noin 100 miljoonaa vuotta sitten dinosauruksista, joiden iho oli lähinnä sarveisainetta. Lintujen ihossa sitä on tuskin lainkaan, mutta jalkoihin on vielä jäänyt muisto tuosta ajasta: jalkojen ihoa suojaavat sarveissuomut. Lisäksi varpaiden päissä on hyvin samankaltaiset kynnet. Lintujen ihorauhaset puuttuvat lähestulkoon kokonaan. Silmissä on niin kutsutut Meibomin rauhaset luomissa. Nämä rauhaset tuottavat kirkasta öljyä, joka suojaa silmää kuivumiselta. Toinen rauhastyyppi on yläperässä sijaitseva öljyrauhanen, eli uropygeaalirauhanen. Kuten matelijat, linnutkin munivat munia lisääntyessään. Nykyisin ollaan kuitenkin sitä mieltä, että linnut eivät itse asiassa kehittyneet niistä lentävistä matelijoista, joiden lantio muistutti nykyajan lintujen lantiota. Tutkimusten mukaan linnut polveutuvatkin niistä dinosauruksista, joilla oli liskomainen lantio, kuten Euroopassa 140 miljoonaa vuotta sitten eläneestä Archaeopteryx lithographicasta. Myöhemmin on käynyt ilmi, että esimerkiksi Jurassic Park -elokuvia tähdittäneillä Velociraptoreilla on alunperin ollut sulkia.Vielä tuoreempien tutkimusten mukaan lintujen todellinen esi-isä olisi ollut nelisiipinen hirmulisko, mikroraptor, joka löytyi Kiinasta 130 miljoonaa vuotta sitten. Mikroraptorilla oli neljä raajaa, joiden sulat mahdollistivat aerodynaamisuuden.

Täydellisen varmaa vastausta lintujen evoluutiosta ei ole. Kehittyivät linnut sitten liskonlantioisista dinosauruksista tai linnunlantioisista lentoliskoista, jossakin vaiheessa kävi niin, että linnut saivat sulat. Mikäli sulalliset siivet kehittyivät nahkapeitteisistä siivistä, syynä oli todennäköisesti epäkätevyys: nahka repeytyi helposti. Mikäli linnut taas kehittyivät maassa elävistä liskoista, arvellaan siipien olleen aluksi tarkoitettu hyönteisten pyydystämiseen.

Kakadujen heimon syntyperä on Australiassa, josta ne levittäytyivät jonkin verran Aasiaan ja Tyynen valtameren alueelle. Australia on historiassaan kärsinyt lukuisista kuivista kausista, jolloin pula vedestä ja ravinnosta on ajanut joitakin lintulajeja pakenemaan kasvillisuusrikkaammille alueille. Neitokakadun arvellaan olleen tällainen elintasopakolainen. Joskus jokin laji hajaantui osan yksilöistä paetessa ja osan jäädessä. Jos eristyneisyys kesti pitkään, saattoi aikojen saatossa lajista kehittyä niin erilaisia muotoja geografisen muurin vuoksi; kun laji jälleen kohtasivat toisensa, ne eivät kyenneetkään lisääntymään keskenään. Kakadujen heimon kohdalla on todennäköisesti käynyt juuri näin. Heimo on peräisin fossiilien ja fylogenian todisteiden perusteella Tertiäärikauden puolivälistä. (Lewis, 2007, Brown & Toft 1999)

Neitokakadun historia: James Cook

Aboriginaalit ovat jo pitkään hyödyntäneet neitokakadun lihaa ja munia ravinnokseen. Ensimmäinen raportti neitokakadusta tuli kuitenkin 1770-luvulla, jolloin brittiläinen purjehtija ja tutkimusmatkailija James Cook miehistöineen teki matkan Australiaan, joka tunnettiin tuolloin nimellä Uusi-Hollanti. Cook oli kuuluisa hyvistä merenkulkutaidoistaan ja siitä, kuinka hän syötti sitruunaa ja hapankaalia miehistölleen, jolloin matkoilla ei esiintynyt keripukkia. Nykyisin Cook tunnetaan muun muassa koko Uuden-Seelannin rannikon kartoittamisesta. 1770 Cook luovutti Australian Iso-Britannian kruunun alaisuuteen ja nimesi mantereen Uudeksi Etelä-Walesiksi. Cookin matkoilta on jäänyt päiväkirjoja, mutta vaikka maininnat neitokakaduista ovat vähäiset, arvellaan ainakin yhden neitokakadun lähteneen Englantiin miehistön mukana. Ensimmäiset tutkimusmatkat Australian sisäosiin tehtiin 1800-luvun puolella, jolloin neitokakadu todella saapui Eurooppaan, ja ensimmäisten värimuotojen jälkeen lajin suosio nousi runsaasti.

Neitokakaduja kuljetettiin länsimaihin alussa vain yksi tai muutama kerrallaan. Tietämys lajin vaatimuksista oli tuolloin vielä kehno, ja puutteelisten olosuhteisen, poikkeavan ilmaston ja pitkän kuljetusmatkan luoman stressin vuoksi harva lintu säilyi hengissä. 1894 Australian hallitus sääti vientikiellon. Toisin sanoen kiellon johdosta mantereen alkuperäistä eläimistöä ei enää saanut kuljettaa pois Australista. Nykypäivän eurooppalaiset ja yhdysvaltalaiset neitokakadut polveutuvat suurimmaksi osaksi yhä niistä samoista yksilöistä, jotka tuotiin 1800-luvulla.

Vuonna 1926 RAOU (the Royal Australasian Ornithologists Union) vahvisti neitokakadun englanninkielisen nimityksen, cockatiel, viralliseksi. Jamrach-niminen mies keksi nimen rakentamalla sen hollanninkielisestä sanasta Kakatielje, joka puolestaan oli hollantilaispurjehtijan väännös portugalinkielisestä sanasta ”cacatitho” (joissakin lähteissä myös ”cacatilho” tai ”cacatielho”), joka tarkoittaa pientä kakadua. (Erityislähdemaininta: http://www.thewonderofbirds.com/dictionary/cobblers-coracoid.htm#cockatiel, vierailtu 18.08.2009)

Nimen alkuperä

Neitokakadun historia on täynnä erimielisyyksiä taksonomisesta sijoittelusta sekä tieteellisestä nimestä. Vanhassa kirjallisuudessa neitokakadua on englanniksi kutsuttu mm. nimillä ”Crested Parakeet”, ”Cockatoo Parrot”, ”Yellow Top-knottes Parrot” ja ”Corella”. Myös Suomessa neitokakadulla on ollut useita eri nimiä, kuten nymfi, nymfipapukaija ja neitoparakiitti. Jokin aika sitten neitokakadu tunnettiin myös nimellä korella. Australiassa neitokakadu tunnetaan lähinnä kolmella nimellä: cockatiel, weero tai weiro, sekä itäisen Australian käyttämänä nimellä quarrion. Alkuperäisväestön jälkeläisten, aboriginaalien, keskuudessa neitokakadusta on vieläkin useampia nimityksiä, kuten wamba, wee-arra, bula-doota ja woo-ra-ling.

”Lintumiehenä” tunnettu John Gould kirjoitti ensimmäisen tieteellisen kuvauksen neitokakaduista. Luonnontieteilijä Gmelin puolestaan antoi neitokakadun ensimmäisen tieteellisen nimen, Psittacus novaehollandiae, jota hän oli käyttänyt aikaisemminkin eräästä toisesta lajista. Lajinimi viittasi Australian silloiseen nimeen Uusi-Hollanti. Tieteellinen nimi koki pian uudistuksen, jossa lajinimi lyhennettiin. Uusi nimi, Psittacus hollandicus, julistettiin 1792. Nimi oli jo lähempänä neitokakadun nykyistä tieteellistä nimeä ja sen antoi tohtori Robert Kerr.

Wagler ehdotti vuonna 1832 nimeä Nymphicus. Suku viittaa kreikkalaisen mytologian nymfeihin, jotka olivat yleensä tiettyyn paikkaan sidottuja luonnonhenkiä ja alempia jumalattaria. Sana onkin kreikkalaista perää ja merkitsee tyttömäistä (Lantermann, 2006). Inspiraatio nimitykseen lie peräisin neitokakadun sirosta ulkomuodosta. Nymfit seurustelivat jumalten ja jumalattarien kanssa, sekä olivat suuresti Dionysos-jumalan ja tämän pojan Panin seuraajien, satyyrien, mieleen. Nymfeiksi voidaan laskea myös muusat, jotka olivat runouden, taiteiden ja tieteiden haltiattaria. Tieteellisestä nimestä on peräisin myös suomenkielinen neitokakadun vanha nimi, nymfipapukaija. Suoraan suomennettuna neitokakadun tieteellinen nimi tarkoittaa siis Uuden-Hollannin nymfiä.

Neitokakadun vuosiluvut

1770 – James Cook tekee tutkimusmatkan Australiaan.
1788 – Psittacus novaehollandiae (Gmelin)
1792 – Psittacus hollandicus (Kerr)
1832 – Wagler esittelee suvuksi Nymphicus
1833 – Leptolophus auricomis (Swainson)
1835 – Calopsitta guy (Lesson)
1845 – Neitokakadut saapuvat läntiseen maailmaan.
1846 – Neitokakadut olivat näytillä Pariisin Jardin des Plantesissa.
1850 – Neitokakaduja onnistutaan pesittämään Saksassa. Lintuharrastus on toistaiseksi lähinnä rikkaita varten.
1863 – Neitokakaduja onnistutaan pesittämään Lontoon Eläintarhassa.
1894 – Australian vientikielto.
1910 – Yhdysvalloissa ensimmäinen pesivä neitokakadupari.
1912 – Leptolophus auricomis pallescens (Mathews)
1912 – Leptolophus auricomis intermedius (Mathews)
1912 – Leptolophus auricomis obscurus (Mathews)
1951 – Harlekiini-värimuoto syntyy San Diegossa. Neitokakadu alkaa saavuttaa suurempaa suosiota.
1958 – Lutino syntyy Floridassa. Suosio räjähtää ja kasvatustoiminta alkaa voimistua.
1960 – Australian fallow ilmestyy 60-luvun tienoilla. Resessiivi hopea syntyy Euroopassa 60-luvun loppupuolella.
1967 – Helmiäinen ilmestyy Saksassa.
1968 – Kaneli syntyy Belgiassa.
1971 – Fallow ilmestyy Floridassa.
1976 – Valkokasvo syntyy Alankomaissa
1979 – Dominoiva hopea löytyy Iso-Britanniasta.
1980 – Oliivi (Yhdysvallat), platina (Australia) ja keltaposki (Saksa) saivat alkunsa 80-luvun tienoilla.
1982 – Faded, eli länsirannikonhopea syntyy Australiassa.
1989 – Pastellikasvo ilmestyy Iso-Britanniassa. Dilute syntyy Australiassa.
1990 – Suffused ilmestyy luvun loppupuolella.
1996 – Keltakasvo syntyy Floridassa.
1998 – Tina syntyy Australiassa.
2001 – Australia saa oman keltakasvomutaationsa.
---> Lukuisia uusia värimuotoja alkaa syntyä.

© Ida-Emilia Kaukonen 2003-2016
Neitokakadut - Variaatioiden Aikakausi / Cockatiel Chromatics
Kaikki oikeudet pidätetään / All rights reserved